lauantai, 1. joulukuu 2012

Kiitos ja kumarrus

Erotarinoita kertoo erosta. Elämästä, rakkaudesta, vihasta, kasvusta ja anteeksiannosta. Mutta eniten erosta. Se on kaksi vuotta pala matkaa. Erään eron tarina. Naisen.
Mikäli olet uusi lukija, olet sydämellisesti tervetullut. Kirjoituksia voit lukea hyppien tai kategorioittain, mutta parhaimman kokonaiskuvan saat aloittaessani alusta. Niin on tarinoilla näet tapana alkaa.

Erotarinoita on ollut rakas päiväkirja ja paljon enemmän. Se on poikinut huikeita oivalluksia. Lohduttanut. Opettanut. Auttanut eteenpäin. Mutta ilman Sinua, ilman kommentteja, kannustusta, sähköpostiin tulleita omia tarinoita tämä kaikki olisi vain ote päiväkirjaa.
Nöyrin kiitos siis Sinulle. Toivottavasti sait edes murto-osan siitä, mitä minä sain.

Kaikki tarinat loppuvat aikanaan. Kaikki loput ovat uuden alkuja. Luopuminen tuntuu haikealta, mutta merkitykselliseltä.
Erotarinoita päättyy siis tähän. Se jää leijumaan bittiavaruuteen, kunnes hautautuu kosmiseen tomuun. Tai kunnes Vuodatus toisin päättää. Tai Nainen rohkenee lähettää hyvin, hyvin karsitun version kustannustoimittajan giljotiiniin. Kaikki kommentit tulevat kuitenkin edelleen perille, kuten sähköpostitkin.
Vaikka Erotarinoita lopettaa, Nainen ei. Nainen jatkaa pohdintojaan elämän, rakkauden, vihan, kasvun ja anteeksiannon parissa. Ja sen eronkin.

Olet siis sydämellisesti tervetullut kasvun tarinoiden pariin.


heart

 

perjantai, 23. marraskuu 2012

Katso mua

Psykologiassa on käytössä termi ”korvaava kokemus”. Tällä tarkoitetaan löyhästi muotoillen kokemusta, joka voi missä tahansa elämänvaiheessa korjata sen alkuperäisen, rikki menneen. Yleensä tämä rikkoutuminen, tavalla tai toisella, on tapahtunut niiden vuosien aikana, jolloin ei ollut mitenkään mahdollista vaikuttaa kerääntyviin muistoihinsa. Lapsuudessa.
Takapenkiltä kuuluu kuusivuotiaan kirkas ääni. ”Katso mua, katseellasi häpäise ja palvo mua, virnistät ja luulet että vihdoin, sä näät, sä näät mut kokonaan” (Jonna Gaegae; Katso mua). Hieman epävireinen, mutta lapsenuskoisuudessaan hyvin hellyttävä. ”Laita äiti lujemmalle” Ja äiti laittaa.
 
Katso mua. Voi tyttö rakas.
 
Viikonloppu, lapset isilässä. Naisen päivä täyttyy askareista, liikunnasta, ystävistä ja rästihommista. Koira saa trimmauksen ja pitkän lenkin. Sitten tulee ilta. Nainen istuu suihkunraikkaana vasta kuuratussa asunnossaan ja vääntää peistä kahden välillä. Lähteä vai jäädä. Tähän asti lähteä on aina voittanut.
Hillityt kissarajaukset, kiharat ja korkokengät. Nainen keinuu paikkaan, johon maksaa ihan liikaa sisälle. Musiikki soi kovaa. Vesi maksaa 2,50 €. Tanssilattialla on lasinsiruja. Millään näistä ei ole kuitenkaan väliä. Vain sillä montako ”mitä sä juot” ja ”mistä sä tänne tupsahdit” määrittää illan onnistumisen. Katse. Hymy. Vesille heitetty verkko.
 
Katso mua.
 
Ja koko sen ajan kun Nainen lähtee yksin (alleviivaten ja lihavoiden) kotiinsa, riisuu kauniit vaatteensa, pesee hillityt kissarajaukset ja kampaa hiukset, menee nukkumaan ja herää taas aamulla vetääkseen saviset saappaat jalkaansa ja mennäkseen koiran kanssa kostealle pellolle, hän hymyilee. ”…luulet että vihdoin, sä näät mut kokonaan…”  
 
Eivät ne näe. Eivät kokonaan.
 
Miten paljon naiset hakevatkaan, tiedostamatta tai tietoisesti, hyväksyntää. Katsetta. Korvaavaa kokemusta. Eivät ole tarpeeksi kauniita, ihania, hoikkia, lahjakkaita. Eivät, sillä se ainoa jonka ihailulla olisi ollut eniten väliä, ei ihaillut. Sitäkö Nainenkin hakee? Tarpeeksi monta kehua, imartelevaa katsetta, kaikkien niiden varhaisten vuosien edestä. Tämä ei koskaan käynyt mielessäkään, ei ennen kuin takapenkiltä kajahti kuusivuotiaan kirkas ääni.
 
Lastenisä on Tyttöprinsessan ainoa isä. Ainoa, jonka ihailulla on eniten väliä. Ainoa jonka sanat voivat niin syvälle sivaltaa, kuin ei ikinä enää. Kun tyttöprinsessa syntyi, Nainen ajatteli; tätä ei kukaan pysty pilaamaan. Ei mitään näin täydellistä. Ja syntymäparkaisustaan lähtien Tyttöprinsessa kietoi isänsä tiukasti soremensa ympäri. Lastenisä piti sylissä. Lastenisä nuuhki niskanukkaa. Lastenisä ihaili. Koska se on tyttö. Hauraampi. Herkempi. Silkkihansikkain silitettävä. Eikä Tyttöprinsessa edes ollut. Kolmen veljen kyljessä siitä kasvoi paikoin melkoinen naispaholainen. Lastenisä näki naispaholaisessa kuitenkin sen täydellisen pienen tytön. Niin Nainen sai oman korvaavan kokemuksen.  
Sitten tuli ero. Lastenisä jäi Tyttöprinsessan elämään vain joka toiseksi viikonlopuksi. Neljä päivää. Mitä silloin tapahtuu, Nainen ei näe. Hän voi vain toivoa, että Lastenisä jatkaa siitä mihin jäi. Kasvattamaan tytöstään naista, joka kävelee saviset saappaat jalassa pellolla tuntien olevansa aivan yhtä kaunis kuin kahdeksan tuntia aiemmin. Eikä Tyttöprinsessan tarvitsisi koskaan laulaa takapenkiltä tuttuja sanoja ja ymmärtää äkkiä mitä ne tarkoittavat.  
 
”Ja kun katsot mua, toivot että turvaan saat mut kannetua. Haikailet ja ootat että milloin, mä oon, mä oon sun kokonaan. En koskaan.”
 
Jonain päivänä Nainen tapaa miehen joka näkee hänet kokonaan. Sielun ja sydämen, kaikessa pimeydessään. Kaikessa valossaan. Näkee, koska Nainen haluaa hänen näkevän. Eikä siitä sylistä Naisen tarvitse enää pois pyrkiä.
 




keskiviikko, 21. marraskuu 2012

Halvausanalyysi

Naisen elämää, tai pikemminkin maailmankatsomusta voi kuvailla useilla lauseilla. Eräs osuvimmista menee näin; Älä tee tänään sitä, minkä tekemättömyydestä saat huomenna paskahalvauksen.
Koko blogikirjoitus olisi mahdollista tiivistää tähän yhteen lauseeseen, mutta mikäli joukossa sattuu olemaan joku jolle käsite paskahalvaus ja dead line- paniikki ovat vieraita, avattakoon aihetta.
 
Sattuupa niin, että Naisen tulisi opetella koko sosiaalialan englanninkielinen sanasto. Päivässä. Nainen on lukenut aikoinaan kätilövastaavan ja saanut näin korvattua nykyisten opintojen peruskurssin, mutta siitä nyt ei ole huomista esitelmää varten kummoistakaan apua. Esitelmiä on sitä paitsi kaksi ja sanasto sellaista, jota kuullessaan suomeksikin nyökyttelee hyvin tyhjä katse silmissään. Ammattislangia.
Miksi vain päivä? No siksi, että sitä olisi ollut viikko. Tai vuosi. Mutta koska dead line on huomenna, niin…
 
Miksi oi miksi ihmisen tyhmyys käy käsikynkkää laiskuuden kanssa? Miksi vastenmielisiä asioita ei vain saa tehtyä ajoissa? Aina pitää panikoida, valvoa ja nippanappailla vaikka voisi ajoissa lukea, kerrata ja mennä levollisin mielin iltaisin nukkumaan. Että olen parhaani tehnyt ja se riittää. Sen sijaan Nainen valvoo edeltävän yön, hokee tyhmätyhmätyhmä ja nousee aamun ainoana ajatuksenaan; kolmen tunnin kuluttua tämä on ohi. Tämäkin. Kunnes tulee seuraava. Ja seuraava. Loputon jono dead lineja ja paskahalvauksia.


Sen sijaan että Nainen jatkaisi englannin paukuttamista takaraivonimiseen paikkaan, hän laatii aiheesta pika-analyysin. Ongelma; vastenmielinen asia. Ratkaisu; suorittaa vastenmielisyydestä huolimatta. Se mitä ongelman ja ratkaisun väliin jää on osa analyysia. Avainsana miksi?
Jokaisella meillä on asioita, joita teemme puolella ajatuksella ja asioita joihin intohimoisesti sytymme. Kaikkeen ei voi laittaa täyttä latinkiaan. Tämä on useille tuttua pitkässä parisuhteessa ja teini-ikäisen kasvatuksessa, joissa kannattaa valita minkä sodan haluat voittaa. Sillä jokaista et voi. Usko. Et vaan voi.
Naisen elämä on ollut enimmäkseen tuota puolen ajatuksen suorittamista. Sellaista semiuuvuttavien asioiden sarjaa jo monta vuotta. Tilapäisyyttä. Kunhan tämä vain on ohi ja suoritettu, päästään lähemmäksi maalia. Mutta se maalipa teki kepposet ja katosi. Puf. Tuosta vain. Ei tullut kultaista palkintoa, ei edes pronssisijaa. Siksi kaikenlainen ”kunhan nyt tämänkin tästä saan suoritettua, niin…” aiheuttaa niskakarvoissa ylöspäin suuntautuvaa liikettä. Tästä on muistijälki. Tietoisuus, että kaikki epämiellyttävä, mutta jotain kohti pyrkivä ei ehkä tuotakaan tulosta. Säästä voimasi, valitse sotasi.
 
Analyysi on siis valmis. Mitä tehdä tiedolla? Alkaa lukea englantia ja oppia nöyryyttä sellaisten asioiden edessä, joille kuuluu nöyryyttä osoittaakin. Hah. Koska Nainen osaa esittää huonotkin puolensa itselleen edullisessa valossa, hän esittelee tästäkin sen toisen puolen.
Elämä on tässä. Nyt. Huomenna voi tulla Hornetin turbiini (tuntematta hävittäjäkoneanatomiaa) niskaan ja silloinkos ottaisi päähän että kuoli osaten miltei täydellisesti sosiaalialan englantia, mutta se viimeinen blogikirjoitus jäi tekemättä. Näin täydellinen englanti kompastuu sellaisen jalkoihin, joka antaa täydellistä polttoainetta intohimolle. Kirjoittamiselle.
Jonain päivänä Nainen horjuu maaliin. Uupuneena, kiitollisena että teki enkut ja kenkut. Vaikka vain puolella ajatuksella. Eikä se maali ole The Maali. Sen takana siintää seuraava. Ja seuraava. Mikäli Luoja vain elinpäiviä suo. Maalien välillä on tehtävä niitä itselleen epämieluisia asioita. Elää toisinaan sitku, ei nytku. Ja kuitenkin pidettävä kirkkaana mielessä, että maali on kuitenkin vain maali. Sinne matka on elämää.
 
Nainen lataa kirjoituksen blogiinsa, kaataa toisen kupin kahvia, huokaa syvään ja avaa englannin sanaston. Tervetuloa Hornetin turbiini, olen valmis.
 
 
 


sunnuntai, 18. marraskuu 2012

Onni

Tutkimusten mukaan ihmisen luovuus on huipussaan nelikymppisenä. Naisella on siis vuosi aikaa kirjoittaa kirja ja pitää taidenäyttely. Helppo nakki opiskelevalle yyhoomutsille. Niin, ellei sitten nelikymppisyyteen lasketa tulevaa kymmenvuotiskautta kunnes ajokortin numeroista saadaan nopealla matikalla ynnättyä vitosella alkava luku. Lisäaika ei kyllä olisi mitenkään pahitteeksi, vaikka periaatteessa se kirjakin on jo tehty. Se nyt vain sattuu olemaan mallia ”editoi raskaalla kädellä tai jätä moottoritielle ja katso miten rekka levittää sen hienoksi silpuksi pientareelle”. Ihan vain muutama miete kyseisestä tuotoksesta mainitakseen.
 
Toinen tutkimus kertoo ihmisen olevan onnettomin nelikymppisenä. Onnellisuus on U:n muotoinen kaari, jossa kyseinen numeropari köllöttelee pohjimmaisena. Ei tarvitse olla mensan jäsen ymmärtääkseen näiden kahden tutkimuksen yhteyden. Mitä ahdistavampaa elämä on, sitä lujemmin Nainenkin luo. Pako. Sitähän se on. Pako maailmaan, jossa ei ole onnellisuuskäyriä ja oikeassa olevia tutkimuksia. Tässä kyseisessä luovuutta koskevassa ovat toki olleet mukana ihan toisen sarjan painijat kuin Nainen. Ihka oikeat kirjailijat, kuvataiteilijat ja muusikot oikeine näyttöineen.
Nelikymppisellä on jo poljettuja kilometrejä joista jakaa. Tarpeeksi virtaa toteuttaa ideoitaan. Ja onnettomuus huipussaan. Keskimääräisesti tietenkin, sillä jokaisen ainutlaatuinen elämä joko laahaa jäljessä, kiiruhtaa edellä tai sitten kulkee täsmällisesti viisaampien meille kertomien virstanpylväiden mukaisesti.
Ja sitten tulee muuttuva tekijä. Eräs suuri vakuutusyhtiö teetti taannoin kyselyn, jonka mukaan ihmiset uskoivat / kertoivat elämän olevan onnellisinta, tadaa, nelikymppisenä! Ikähajonnan ollessa 18-74v, voidaan esittää tietenkin kritiikkiä siitä, että nuoret ne kuvittelevat ja vanhemmilla aika kultaa muistot. Entäs me kohderyhmäläiset sitten?

Onni. Kel onni on. Miehen nimi. Inno toisinpäin.
Kukaan toinen ei voi tehdä meitä onnelliseksi. Lastenisä yritti kyllä kaikkensa, jotta Nainen olisi ymmärtänyt edellinen lauseen vääräksi. Kunhan Nainen vain olisi ollut toisenlainen, niin…blaa blaa blaa.
Onni löytyy itsestä. Arjesta. Pienistä asioista, joista tulee yhdessä isoja. Jos kukaan muu ei voi tehdä meitä onnelliseksi, niin eikö sitten sama toimi toisinkin päin? Kukaan muu ei voisi tehdä meitä myöskään onnettomaksi. Lastenisä oli sekä oikeassa, että väärässä. Toinen ihminen voi tehdä meidät onnelliseksi, aivan kuten onnettomaksikin. Mutta se mitä kannat sisälläsi, määrää kumpaan suuntaan arpa lopulta lankeaa.

Nainen sai taannoin viestin ystävältään kello kaksikymmentäkaksijotain. ”Kiitos että olet elämässäni”. Miten ihana, lämmin läikähdys kävikään Naisen sieluriepuun.
Ihmisen perustarve on kuulua johonkin. Olla vuorovaikutuksessa. Tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kuulla ja nähdä. Ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Joidenkin onni on rakkaus, toisten ystävyys. Lapset. Perhe. Työ. Harrastus. Lemmikki. Lista on loputon, eikä siinä ole ainuttakaan väärää veikkausta. Vaikka elämä olisi kuinka onnetonta, raskasta ja tarkoituksettomalta tuntuvaa, siinä on paljon onnenhippuja. Kuitenkin.
 
Yksi ihmisenä olon oudoimpia asioita on, että voit olla yhtä aikaa onnellinen ja onneton. Ja juuri kun ajattelet asioiden olevan, jos nyt ei loistavasti niin ainakin hyvin, alkaa takuulla sataa kuraa niskaan. Sillä taatusti tulee vastoinkäymisiä. Joillekin tiheämmin, toisille harvemmin. Sellaista ihmistä ei olekaan, jota ei aina välillä kohtalo potkisi. Vaikka aika usein he tuntuvatkin naapurissa asustavan. Ajavat audilla. Voittavat arpajaisissa ja näyttävät ärsyttävän, no onnellisilta. Hannu Hanhet...
Kuluneet kaksi ja puoli vuotta ovat olleet Naisen elämän hirveintä aikaa. Ihan luokatonta paskaa toisinaan. Samalla kuitenkin ihaninta. Ja ehdottomasti onnellista kaikessa murheessaan. Kahden ja puolen vuoden aikana Nainen on siivonnut isolla kädellä. Inventoinut, laskenut ja punninnut. Ja jäänyt plussan puolelle kuitenkin. Läheiset, niissä se onni lopulta on. Ihmiset, joilta saa ja joille antaa. Jotka laittavat illalla kello kaksikymmentäkaksijotain tekstiviestin. Jotka saavat nauramaan. Itkemään. Tuntemaan.
 
Kel onni on, se onnen kätkekööt. Mutta vain sydämeensä.
 
 

tiistai, 13. marraskuu 2012

Henkinen laskupino

Velkaneuvonnassa törmätään usein ilmiöön, jossa henkilöllä on jo niin paljon velkoja perässä, että hän on yksinkertaisesti lakannut avaamasta laskuja. Ei ole enää suunnitelmaa mihin näistä riittää rahat, mikä on tärkeysjärjestys ja mitä tapahtuu jos en pysty tätä maksamaan. Kun laskuja ei avaa, niitä ei ole. Ahdistusta elämänhallinnan menettämisestä kyseinen pään hiekkaan hautaaminen ei todennäköisesti poista, mutta eipä sitä taida pään nostaminenkaan enää tehdä. Naisella ovat kyllä laskut suhteellisen ojennuksessa, mutta hänen henkinen laskupinonsa kasvaa ihan rauhassa pölyä ja ahdistusta. Avaamatta. Niiden päällä lukee ”tee nämä”.
 
Pitäisi. Pitäisi varata aika lääkäriin. Kilpailuttaa kännykkäliittymä. Etsiä se viisi kertaa uusittu kirjaston kirja, joka katosi. Pestä auto. Soittaa mummille. Laittaa nettiin ilmoitus tyttöprinsessan luistimista. Kerrata sosiaalialan sanasto englanniksi. Vaihtaa lakanat. Pyyhkiä rasvaiset sormenjäljet ovista. Keksiä opinnäytetyön aihe. Imuroida. Viedä koira lenkille ja maalipurkki eteisen lattialta varastoon. Varata kevään harjoittelu. Venytellä. Täydentää runokokoelmaa. Katsoa huomiseksi vaatteet lapsille ja laittaa tyttöprinsessan eväät. Lukea tenttikirja. Lakata kirjoittamasta blogiin ja nousta sohvalta. Niin ja pitäisi tehdä ne kaksi työlainsäädännön tehtävää, joiden palautuspäivä oli tänään ja joihin Nainen sai viikon lisäaikaa. Se vaatisi taas takaisin sohvalle istumista ja nythän pitäisi viedä jo koirakin.

Pyykkikone linkoaa, edelliset neljä korillista odottaa kaappeihin menoa. Naisen henkinen laskupino kasvaa pölyä ja ahdistusta.  Ei ole enää oikein järkeä avata niitä.
 
Millä meitä mitataan? Teoilla, vai tekemättä jääneillä? Naiselle tämä on käynyt hyvin selväksi viimeisen kahden vuoden aikana. Ei sillä ole merkitystä, että venyy ja paukkuu milloin kenenkin mittojen mukaisesti. Ruokkii, paikkaa, pesee, vie, hakee ja ennen kaikkea muistaa. Muistaa laittaa luistimet Eetulle kouluun ja mennä Kallen vanhempainvarttiin. Muistaa antaa kaksi euroa kouluun ja eväät tyttöprinsessalle. Lelupäivän. Kurahousut. Varahanskat. Tankata. Verkkopankin salasanan. Siskon syntymäpäivän. Laskut. Allekirjoittaa matikankokeen. Patterit pyöränlamppuun ja wc-paperia kaupasta.
Ei sillä ole merkitystä, että kaikki ovat hengissä, ruokittu, kynnet leikattu ja korvat puhdistettu. Paitsi koiran. Siitä tuli viimeksi sanomista eläinlääkärissä täyden odotussalin kuullen, kun Nainen haki nukutuksesta heräävän valuvikakorjatun lemmikkinsä. Ja vaikka Nainen oli ne korvat juuri edellisenä iltana puhdistanut ja karvat nyppinyt, sai saatteeksi;  tältä rodulta pitäisi hei joskus korvatkin puhdistaakin.
Mummoltas pitäis.
 
Vain sillä on merkitystä, mitä jää tekemättä.

Kuristaa ja itkettää. Nainen priorisoi ja delegoi. Kiemurtaa ja kerjää. Lastenisä käy ostamassa Kallen kanssa farkut ja vie Tyttöprinsessan torstaina lääkäriin, sillä Nainen vie Eetun maanantaina ja Kallen keskiviikkona, eikä osta kenellekään farkkuja. Tyttöprinsessa saa huutokohtauksen. ”Mä haluun äitin, yhyäää!”
Kaikki haluavat. Naisen josta ei riitä. Naisen, jonka laskut jäävät avaamatta.
Lapset syyllistävät, tekemättömät tehtävät. Elämä. Kun mikään ei riitä. Perkele. Antakaa jo niitä havuja. Vaikka päin näköä.
 


Velkaneuvoja tekee asiakkaan kanssa maksusuunnitelman. Se alkaa sillä, että kuoret avataan ja tilanne kartoitetaan. Nainen vetää syvään henkeä, avaa kalenterinsa ja kirjoittaa perjantain kohdalle isoilla kirjaimilla; Tee työlainsäädännön tehtävät ja kaksi isoa huutomerkkiä perään.

Ja jos oikein tarkkaan katsoo rantaviivaa, voi nähdä kuinka yksi pää nousee hiekasta.