Velkaneuvonnassa törmätään usein ilmiöön, jossa henkilöllä on jo niin paljon velkoja perässä, että hän on yksinkertaisesti lakannut avaamasta laskuja. Ei ole enää suunnitelmaa mihin näistä riittää rahat, mikä on tärkeysjärjestys ja mitä tapahtuu jos en pysty tätä maksamaan. Kun laskuja ei avaa, niitä ei ole. Ahdistusta elämänhallinnan menettämisestä kyseinen pään hiekkaan hautaaminen ei todennäköisesti poista, mutta eipä sitä taida pään nostaminenkaan enää tehdä. Naisella ovat kyllä laskut suhteellisen ojennuksessa, mutta hänen henkinen laskupinonsa kasvaa ihan rauhassa pölyä ja ahdistusta. Avaamatta. Niiden päällä lukee ”tee nämä”.
 
Pitäisi. Pitäisi varata aika lääkäriin. Kilpailuttaa kännykkäliittymä. Etsiä se viisi kertaa uusittu kirjaston kirja, joka katosi. Pestä auto. Soittaa mummille. Laittaa nettiin ilmoitus tyttöprinsessan luistimista. Kerrata sosiaalialan sanasto englanniksi. Vaihtaa lakanat. Pyyhkiä rasvaiset sormenjäljet ovista. Keksiä opinnäytetyön aihe. Imuroida. Viedä koira lenkille ja maalipurkki eteisen lattialta varastoon. Varata kevään harjoittelu. Venytellä. Täydentää runokokoelmaa. Katsoa huomiseksi vaatteet lapsille ja laittaa tyttöprinsessan eväät. Lukea tenttikirja. Lakata kirjoittamasta blogiin ja nousta sohvalta. Niin ja pitäisi tehdä ne kaksi työlainsäädännön tehtävää, joiden palautuspäivä oli tänään ja joihin Nainen sai viikon lisäaikaa. Se vaatisi taas takaisin sohvalle istumista ja nythän pitäisi viedä jo koirakin.

Pyykkikone linkoaa, edelliset neljä korillista odottaa kaappeihin menoa. Naisen henkinen laskupino kasvaa pölyä ja ahdistusta.  Ei ole enää oikein järkeä avata niitä.
 
Millä meitä mitataan? Teoilla, vai tekemättä jääneillä? Naiselle tämä on käynyt hyvin selväksi viimeisen kahden vuoden aikana. Ei sillä ole merkitystä, että venyy ja paukkuu milloin kenenkin mittojen mukaisesti. Ruokkii, paikkaa, pesee, vie, hakee ja ennen kaikkea muistaa. Muistaa laittaa luistimet Eetulle kouluun ja mennä Kallen vanhempainvarttiin. Muistaa antaa kaksi euroa kouluun ja eväät tyttöprinsessalle. Lelupäivän. Kurahousut. Varahanskat. Tankata. Verkkopankin salasanan. Siskon syntymäpäivän. Laskut. Allekirjoittaa matikankokeen. Patterit pyöränlamppuun ja wc-paperia kaupasta.
Ei sillä ole merkitystä, että kaikki ovat hengissä, ruokittu, kynnet leikattu ja korvat puhdistettu. Paitsi koiran. Siitä tuli viimeksi sanomista eläinlääkärissä täyden odotussalin kuullen, kun Nainen haki nukutuksesta heräävän valuvikakorjatun lemmikkinsä. Ja vaikka Nainen oli ne korvat juuri edellisenä iltana puhdistanut ja karvat nyppinyt, sai saatteeksi;  tältä rodulta pitäisi hei joskus korvatkin puhdistaakin.
Mummoltas pitäis.
 
Vain sillä on merkitystä, mitä jää tekemättä.

Kuristaa ja itkettää. Nainen priorisoi ja delegoi. Kiemurtaa ja kerjää. Lastenisä käy ostamassa Kallen kanssa farkut ja vie Tyttöprinsessan torstaina lääkäriin, sillä Nainen vie Eetun maanantaina ja Kallen keskiviikkona, eikä osta kenellekään farkkuja. Tyttöprinsessa saa huutokohtauksen. ”Mä haluun äitin, yhyäää!”
Kaikki haluavat. Naisen josta ei riitä. Naisen, jonka laskut jäävät avaamatta.
Lapset syyllistävät, tekemättömät tehtävät. Elämä. Kun mikään ei riitä. Perkele. Antakaa jo niitä havuja. Vaikka päin näköä.
 


Velkaneuvoja tekee asiakkaan kanssa maksusuunnitelman. Se alkaa sillä, että kuoret avataan ja tilanne kartoitetaan. Nainen vetää syvään henkeä, avaa kalenterinsa ja kirjoittaa perjantain kohdalle isoilla kirjaimilla; Tee työlainsäädännön tehtävät ja kaksi isoa huutomerkkiä perään.

Ja jos oikein tarkkaan katsoo rantaviivaa, voi nähdä kuinka yksi pää nousee hiekasta.