Psykologiassa on käytössä termi ”korvaava kokemus”. Tällä tarkoitetaan löyhästi muotoillen kokemusta, joka voi missä tahansa elämänvaiheessa korjata sen alkuperäisen, rikki menneen. Yleensä tämä rikkoutuminen, tavalla tai toisella, on tapahtunut niiden vuosien aikana, jolloin ei ollut mitenkään mahdollista vaikuttaa kerääntyviin muistoihinsa. Lapsuudessa.
Takapenkiltä kuuluu kuusivuotiaan kirkas ääni. ”Katso mua, katseellasi häpäise ja palvo mua, virnistät ja luulet että vihdoin, sä näät, sä näät mut kokonaan” (Jonna Gaegae; Katso mua). Hieman epävireinen, mutta lapsenuskoisuudessaan hyvin hellyttävä. ”Laita äiti lujemmalle” Ja äiti laittaa.
 
Katso mua. Voi tyttö rakas.
 
Viikonloppu, lapset isilässä. Naisen päivä täyttyy askareista, liikunnasta, ystävistä ja rästihommista. Koira saa trimmauksen ja pitkän lenkin. Sitten tulee ilta. Nainen istuu suihkunraikkaana vasta kuuratussa asunnossaan ja vääntää peistä kahden välillä. Lähteä vai jäädä. Tähän asti lähteä on aina voittanut.
Hillityt kissarajaukset, kiharat ja korkokengät. Nainen keinuu paikkaan, johon maksaa ihan liikaa sisälle. Musiikki soi kovaa. Vesi maksaa 2,50 €. Tanssilattialla on lasinsiruja. Millään näistä ei ole kuitenkaan väliä. Vain sillä montako ”mitä sä juot” ja ”mistä sä tänne tupsahdit” määrittää illan onnistumisen. Katse. Hymy. Vesille heitetty verkko.
 
Katso mua.
 
Ja koko sen ajan kun Nainen lähtee yksin (alleviivaten ja lihavoiden) kotiinsa, riisuu kauniit vaatteensa, pesee hillityt kissarajaukset ja kampaa hiukset, menee nukkumaan ja herää taas aamulla vetääkseen saviset saappaat jalkaansa ja mennäkseen koiran kanssa kostealle pellolle, hän hymyilee. ”…luulet että vihdoin, sä näät mut kokonaan…”  
 
Eivät ne näe. Eivät kokonaan.
 
Miten paljon naiset hakevatkaan, tiedostamatta tai tietoisesti, hyväksyntää. Katsetta. Korvaavaa kokemusta. Eivät ole tarpeeksi kauniita, ihania, hoikkia, lahjakkaita. Eivät, sillä se ainoa jonka ihailulla olisi ollut eniten väliä, ei ihaillut. Sitäkö Nainenkin hakee? Tarpeeksi monta kehua, imartelevaa katsetta, kaikkien niiden varhaisten vuosien edestä. Tämä ei koskaan käynyt mielessäkään, ei ennen kuin takapenkiltä kajahti kuusivuotiaan kirkas ääni.
 
Lastenisä on Tyttöprinsessan ainoa isä. Ainoa, jonka ihailulla on eniten väliä. Ainoa jonka sanat voivat niin syvälle sivaltaa, kuin ei ikinä enää. Kun tyttöprinsessa syntyi, Nainen ajatteli; tätä ei kukaan pysty pilaamaan. Ei mitään näin täydellistä. Ja syntymäparkaisustaan lähtien Tyttöprinsessa kietoi isänsä tiukasti soremensa ympäri. Lastenisä piti sylissä. Lastenisä nuuhki niskanukkaa. Lastenisä ihaili. Koska se on tyttö. Hauraampi. Herkempi. Silkkihansikkain silitettävä. Eikä Tyttöprinsessa edes ollut. Kolmen veljen kyljessä siitä kasvoi paikoin melkoinen naispaholainen. Lastenisä näki naispaholaisessa kuitenkin sen täydellisen pienen tytön. Niin Nainen sai oman korvaavan kokemuksen.  
Sitten tuli ero. Lastenisä jäi Tyttöprinsessan elämään vain joka toiseksi viikonlopuksi. Neljä päivää. Mitä silloin tapahtuu, Nainen ei näe. Hän voi vain toivoa, että Lastenisä jatkaa siitä mihin jäi. Kasvattamaan tytöstään naista, joka kävelee saviset saappaat jalassa pellolla tuntien olevansa aivan yhtä kaunis kuin kahdeksan tuntia aiemmin. Eikä Tyttöprinsessan tarvitsisi koskaan laulaa takapenkiltä tuttuja sanoja ja ymmärtää äkkiä mitä ne tarkoittavat.  
 
”Ja kun katsot mua, toivot että turvaan saat mut kannetua. Haikailet ja ootat että milloin, mä oon, mä oon sun kokonaan. En koskaan.”
 
Jonain päivänä Nainen tapaa miehen joka näkee hänet kokonaan. Sielun ja sydämen, kaikessa pimeydessään. Kaikessa valossaan. Näkee, koska Nainen haluaa hänen näkevän. Eikä siitä sylistä Naisen tarvitse enää pois pyrkiä.