Joululomaa on jäljellä kolmetoista kokonaista päivää. Näin siksi, että Naisen taloudessa kaikki sen neljä asukasta käyvät koulua. Sanovat että kolmetoista on epäonnen luku. Tiedä siitä sitten. Naisen pienessä elämässä kaikkien yhtäaikainen loma tarkoittaa lähinnä sitä, että lapset on raahattava mukaan kaikkialle. Paino sanalla raahattava.

 

Osittain perimänsä ja osittain itse aiheutetun tyhmyyden vuoksi Naisen on käytävä luuntiheysmittauksessa. Annettu aika osuu juuri Tytti Tarhalaisen oksennustaudin jälkeisiin maininkeihin, joten lastenvahtia on jokseenkin turha edes yrittää. Niinpä Nainen ottaa kaksi nuorintaan mukaan pontevan vastustelun saattelemana. Eetu Ekaluokkalaisen suureksi riemuksi matkaan on yhdistettävä pakollinen kaupassakäynti ja pari muutakin osoitetta, kuten apteekki. Eetu Ekaluokkalainen inhoaa kaikkea mihin liittyy lähteminen ja autossa istuminen. Se juontanee juurensa ammoisilta ajoilta, jolloin vastoin kaikkia vauvojen käyttäytymissääntöjä poika parkui turvakaukalossaan kirkkaasti punaisena heti kun turvavyöt saatiin napsautettua kiinni. Opittuaan puhumaan Eetu kertoi että autossa tulee paha olo. Samanmoinen tulee nykyään Naisellekin kuunnellessaan Eetun loputonta narinaa takapenkillä. Hyvin paha olo.

 

Säteilyn vuoksi lapsia ei saa ottaa kuvantamishuoneeseen mukaan, joten Tytti ja Eetu jäävät odotushuoneeseen. Onneksi niitä on kaksi. Onneksi Eetu Ekaluokkalainen on hyvin epäluuloinen ja fiksu poika. Tytti Tarhalainen nyt lähtisi vaikka karvaisen setä 48veen koiranpentuja katsomaan. Silti hoitajan ilmoittama ”tässä menee noin viisi minuuttia” saa Naisen sisäisen emon hätääntymään. Lapsia. Ei. Saa. Jättää.

Ei keskenään kotiin, ei keskenään autoon, eikä keskenään lääkärikeskuksen odotusaulaan. Voi tulla tulipalo. Leivänpala juuttua kurkkuun. Voi tapahtua mitä tahansa, mikäli emon tarkka silmä ei ole läsnä. Nainen rauhoittelee itseään, sillä lääkärikeskuksen odotusaulassa harvemmin puu katuu rakennuksen päälle tai sähkölaite sytyttää kämpän tuleen. Kai.

Viisi pitkää minuuttia myöhemmin Nainen ryntää lonkat ja selkäranka kuvattuna pienestä huoneesta ulos nähdäkseen kaksi orvon näköistä pikkuressua nököttämässä sohvalla ripi rinnan. Täsmälleen samassa kohtaa, mihin heidät jätti.

Liikutus ja kiitollisuus ihanista lapsista vaihtuvat pian tuttuun kiukkuun ja turhautumiseen. Eetu Ekaluokkalainen muistaa marista usean pysähdyksen taktiikasta kaksi pitkää tuntia. Täsmälleen saman ajan, kuin otti lähteä kotipihasta ja saapua siihen.

Ruokakaupassa on käytävä, mikäli aikoo syödä. Ja lemmikkieläinkaupassa, mikäli gerbiilit aikovat syödä. Ja apteekissa, mikäli ei halua kärsiä infernaalisen kamalasta päänsärystä seuraavat kolmetoista päivää. Eetu marisee kaikissa näistä tasapuolisesti yhtä paljon. Jep.

 

Loma tietää Naiselle paitsi lasten raahaamista mukanaan, myös loputonta siivoamista, ruuanlaittoa, riitojen selvittämistä ja muuta mukavaa pikkupuuhaa. Loma tietää myös sitä, että kaikilla on nälkä kotona. Joka taas puolestaan tietää sitä, että rahaa kuluu enemmän ruokaan. Kun ei se raha riitä muulloinkaan.

Nopean laskutoimituksen jälkeen Nainen huomaa, että mikäli aikoo maksaa vuokran, jää käyttövaraa ruokaan, bensaan (tankki on tyhjänpuoleinen) ja muihin menoihin 50 €. Ruhtinaalliset kaksataakuuskytjotain opintotukea kolahtaa tilille 4.1. Ja sillä pitäisi sitten laskennallisesti pärjätä seuraava kuukausi juoksevien menojen, kuten nyt sen ruuan ja bensan ja apteekin, kaverisynttärien, hammaslääkärin jne. juttujen suhteen. Neljän hengen taloudessa. Ai niin, listasta unohtui Kalle Koululaisen bussikortti, 89€. Elämä on.

 

Pinnaa kiristää paitsi jatkuva organisoiminen ja säätäminen lasten asioiden suhteen, myös jatkuva huoli taloudesta. Ei. Huoli on väärä sana. Siinä vaiheessa kun ollaan huolissaan, on homma vielä jokseenkin paketissa. Paniikki. Sitä se on. Paniikki rahojen riittämisestä syö Naista lähes yhtä varmasti kuin jatkuva arjen yksinpyörittäminen. Ei ole ketään, kelle delegoida. Ulkona sataa vettä, eikä lapsilla ole oikein tekemistä. Vain kähistä. Paitsi jos Nainen muuntuisi kotitalousrobotista superleikkitädiksi, joka ideoi majoja ja seikkailuja ja tekisi eväitä ja retkiä metsään ja keksisi muutakin tekemistä kuin talouden yksin pyörittämistä. Vaan kun ei oikein jaksaisi. Yöunet venyvät kymmeneen tuntiin, olo on koko ajan kireä ja väsynyt.

 

Vielä pari vuotta sitten Nainen totesi, ettei hänestä olisi koskaan yksinhuoltajaksi. Eikä olekaan. Nainen ei ole sellaista sorttia. Nainen uupuu liikaa. Elämä on yhtä loputonta suorittamista päivästä toiseen. Mutta korttitalo ei pysy kasassa, jos sitä liikaa tuijottaa. Alkaa käsi täristä ja homma romahtaa. Sitä on vain tehtävä liikoja ajattelematta. Pystyykö tähän? Jaksaako tätä? Ei sellaisiin kysymyksiin ole varaa.

 

Vielä tulee päivä, jolloin lapset voi jättää yksin kotiin. Kun käy useamman pysähdyksen taktiikalla kaupassa. Lääkärissä. Pitkällä kävelylenkillä.

Vielä tulee ilta, jolloin lapset voivat olla keskenään kotona ja Nainen töissä. Työ tietää rahaa ja raha vähentää paniikkia. Siihen menee kuitenkin vielä muutamia vuosia. Ehkäpä Nainen pääsee sitä ennen päivätöihin koulunsa päätteeksi. Mikäli nyt koskaan valmistuu. Matka on kovin kivikkoinen ja pitkä ja lastattu isoilla vaatimuksilla.

 

Pysyykö korttitalo siihen asti kasassa? Aika näyttää. Eletään loma ensin alta pois. Hoidetaan gerbiilejä ja leikitään joululahjoilla. Tiskit ja pyykit siinä sivussa. Ehkä tämäkin loma tästä.