Lokakuun kolmastoista oli kansallinen epäonnistumisen päivä. Päivän teeman mukaisesti taannoin lehteen haastateltu idean isännöimä joukko halusi ilmaista, että ihmisen ei tule pelätä epäonnistumisiaan, vaan kävellä ylpeänä niiden yli.

Naiselle kolmastoista lokakuuta on tapahtunut vain ihania asioita. Siksi näreissään hän oli kun tuon maagisen päivämäärän päälle lätkäistiin jotain noinkin tumman puhuvaa. Eipä tiennyt Nainen, että heti seuraavana päivänä hänen päällensä lankeaa varjo, jonka hyisestä sylistä ei niin vain aurinkoon päästäkään. Lokakuun kolmastoista on Naiselle tästedes viimeinen päivä onnellisessa tietämättömyydessä.

 

Sukeltamatta asiaan sen syvemmin, voisi taustasta kertoa vaikka tähän tapaan. Nainen sai soiton, joka lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisi, että Nainen joutuu pahimmillaan maksamaan tuhansia euroja liittyen eroonsa ja sen jälkeiseen loppuun palamiseen. Liian väsyneenä, liian kyvyttömän edes jaksamaan normaaleja päivittäisiä rutiinejaan hän jätti ottamatta huomioon erään erittäin oleellisen seikan. Ja se maksaa. Maksaa ihan saatanasti.

Elämä ei ole reilua, ei edes paperilla. Pahimmassa skenaariossa Nainen saa lähtöpassit uudesta kodistaan, sillä ei pysty mitenkään selviytymään vuokrasta ja muista kuluista ja tämän lisäksi vielä maksaa tyhmyydestään useamman tuhatlappusen. Joka taas tietää sitä, että opiskelut jäävät siihen paikkaan ja Nainen tekee työtä tauotta. Mitä tahansa työtä. Paitsi sitä maailman vanhinta…

 

Miten yksinhuoltaja tekee työtä tauotta? Niinpä. Onnea Lastenisä, saat Naisen neljän suoran. Ne loputkin lapset.

 

Heti puhelun jälkeen Nainen näki mielessään kaksi vaihtoehtoa. Köyden ja vähän vahvemman köyden. Älkää ymmärtäkö väärin, Nainen ei ole itsetuhoista tyyppiä lainkaan, mutta kun elämä mättää turpaan kerta toisensa jälkeen alkaa mielessä välkkyä kaikenlaista. Eikä se näky ole aina lasihelmiä ja pumpulipalloja.

Miksi Nainen ei ollut säilyttänyt kaikkia kuitteja? Miksi Nainen ei ottanut tätä seikkaa huomioon lainkaan? Älä pelkää epäonnistua. Fuck you!

 

Uneton yö kului yhtä lausetta toistaen; onkotässäelämässävittumitäänmieltä?

Tämä oli se kuuluisa viimeinen niitti kamalien kuukausien päätteeksi. Vuosien. Oikeastaan koko aikuiselämän, sillä sitä se on lähinnä Naisen kohdalla ollut. Yhtä turpaan saamista kaikki tyyni. Vuosien saatossa on ollut miltei ylitsepääsemättömiä ongelmia talouden, terveyden, parisuhteen, ja työelämän suhteen. Lastenkin kanssa on ollut omat ongelmansa, lähinnä terveyden puolelta tosin nekin. Jäähän siihen jäljelle vielä…ööö…tota…nooh…esimerkiksi se, että varpaan kynsien leikkaamisessa ei ole ollut mitään ongelmia. Paitsi raskausaikoina. Eli ei sitäkään.

 

Epätoivo. Itsesääli. Ajatus siitä, että tästä ei enää nousta. Ei näin syvältä. Ei mitenkään. Ja sitten tuli aamu.

 

Nainen aikoo tapella vastaan. Elämä hakkaa niin että hampaat lentelee, mutta Nainen tappelee. Pistää hanttiin ja nauraa kaikille köyttä syöttäville ajatuksille. Selviää, ehkä hädin tuskin, mutta selviää kuitenkin. Tästäkin on pakko nousta. Toisten on ehkä vain ollut määrä syntyä himmeämmän tähden alle.

Ehkä Nainen alkaa taas ommella niitä pikkujuttuja myyntiin, joita on tehnyt joskus aiemminkin. Sinäkään vuonna kun ei olisi ollut muuten yhtään rahaa laittaa lapsille joulua.

Ehkä Nainen alkaa myydä taulujaan. Editoi novellikokoelmansa ja laittaa sen maailmalle. Jakaa ilmaisjakeluja ja kerää pulloja. Jotain. Parempi kai, että se leipä on pieninä muruina maailmalla, kuin ettei sitä ole lainkaan. Jotain pitää keksiä, sillä yksinhuoltajat eivät tee työtä tauotta ja anna lapsiaan vihollisleiriin, eivätkä ainakaan katselle köyttä sillä silmällä. Se ei ole kaikessa helppoudessaankaan vaihtoehto, pimeydestä huolimatta.

 

Koko yön Nainen paleli ajatuksineen varjossa.

Ja sitten tuli aamu.