Siitä tulee Tammikuussa kuluneeksi neljä vuotta, kun Nainen istui ikkunassa ja itki. Oli aivan tavallinen pakkaspäivä, hämäräänkin vielä matkaa muutama tunti. Silloin ei satanut lunta, ei paistanut aurinko. Nainen itki niin, ettei eteensä nähnyt, mutta sen minkä kyyneleet estivät näkemästä, saattoi myöhemmin nauhalta tarkistaa. Videokamera täristen Nainen kuvasi, miten Nelli neiti Karamelli lähti. Hän ei enää koskaan näkisi parasta ystäväänsä.

 

Mennään ajassa vielä kauemmas, yhdeksän ja puolen vuoden päähän. Naisella oli tuolloin vasta kaksi lasta, Eero Esikoinen ja Kalle Koululainen. Asuttiin rivitalonpätkää, käytiin töissä ja hoidettiin niitä kaksi ja viisivuotiaita poikamerkkisiä. Jostain se ajatus sitten tuli. Tai olihan Nainen aina halunnut sitä. Aina, ihan pienestä asti, mutta ei koskaan saanut. Nyt oli sen aika.

 

Elettiin pääsisäispyhiä. Nainen oli edellisenä iltana ollut tyttöjen kanssa jammaamassa, mutta niin vain pirteänä istui aamulla autossa. Ajomatkaa oli kaksi ja puoli tuntia suuntaansa. Se on kuulkaa pitkä aika jammaamisyön jälkeisessä olotilassa.

Perillä odotti Ystävä. Tai oli niitä useampi, mutta Nelli oli niistä se tyttömerkkinen. Nainen halusi tytön, sillä oli itse ainoa sitä laatua perheessään. Voi miten suloinen se oli! Aina sanotaan, että ei saisi valita sitä hiljaisinta, mutta Nainen ei välittänyt. Hän halusi antaa hiljaiselle mahdollisuuden. Siinä oli äidin puolelta labradorinnoutajaa ja isästä vain kalpea aavistus. Värityksen puolesta olisi voinut kuvitella vaikka saksanpaimenkoiraa. Koira. Oma.

 

Ensimmäisen yön Nelli itki. Voi miten sillä oli ikävä äitiään. Lastenisä nukkui sohvalla käsi koiran päällä ja itku loppui. Niin, se oli vielä sitä aikaa, kun Lastenisä luuli koirasta kasvavan uljaan labbis-sakemannin, mahtavan yhdistelmän vahvuutta ja lempeyttä.

Nelli oli hyvin kiltti koira. Kaikki puheet pureskelluista huonekaluista ja raavituista tapeteista jäivät skenaarion asteelle. Nelli ei oikeastaan haukkunut koskaan. Nelli oli hyvin arka. Toisaalta myös hyvin ihmisrakas ja luottavainen. Vahtikoiraa tästä rakkauslapsesta ei saanut.

 

Kuukausien myötä kävi ilmi, että Nellin isukki ei ollut saksaa nähnytkään, vaan viihtyi paremminkin metsällä. Nelli oli aivan hirvikoiran näköinen. Metsässä tämä ystävä olikin onnellisimmillaan. Lastenisää

ajatus ei sattunut miellyttämään. Hirvikoira ei ollut sitä, mitä toivottiin. Tai mitä Lastenisä siis toivoi. Naiselle Nelli oli kuitenkin koira. Oma, rakas, vihdoin.

Monet itkut Nainen itki sen turkkia vasten, sen keskenmenonkin, jota ei saanut Lastenisän aikana itkeä. Monta oli yötä, jolloin Nainen ei saanut unta ja hän hiipi Ystävän viereen sitä silittelemään. Kaupungin valot loistivat järven toisella puolen ja kaikkialla oli ihana rauha.

 

Aluksi koiraa lenkitettiin ja hoidettiin yhdessä. Aika pian sen hoito jäi kuitenkin Naiselle. Lastenisä ei voinut sietää hihnassa vetämistä, joten repi ja riuhtoi takaisin. Lastenisä ei voinut sietää montaa muutakaan asiaa liittyen koiraan. Nainen taas ei voinut sietää koiran kovaa kohtelua. Lastenisä huusi sille, repi hihnasta ja potki sitä pois ruokapöydän alta kerjäämästä. Ja joka kerta Nainen vihasi miestään enemmän. Niin, koirasta saatiin vuosien myötä oiva taistelun aihe, sillä Nainen puolusti raivoisasti ystäväänsä.

Miten joku voi aluksi rakastaa, mutta sittemmin vihata? Miten koiran rotu tai ulkonäkö voi merkata niin paljon? Miten Lastenisästä tuli tuollainen hirviö?

 

Nelli seurasi aina Naista. Makasi tämän jalkojen juurella. Vaihtoi huonetta sinne, mihin Nainenkin meni. Nelli oli Naisen koira. Oma. Rakas.

 

Sitten syntyi Tytti Tarhalainen. Kahden kuukauden iässä alkoivat allergiat nostaa rumaa päätään. Tytti oli lopulta allerginen lähes kaikelle. Lääkäri osoitti siitä syyttävää sormea koiraa kohti. Lastenisä yhtyi kuoroon. Koirasta on päästävä, tytön tulehdustila ei voi koskaan parantua, niin kauan kuin altistuu koiralle. Soosoo, sinä huono äiti. Sinä tunteileva eläimeen kiintynyt luopio.

Nainen ei luopunut ystävästään. Sinnitteli. Kuunteli hentoa ääntä, joka sanoi ettei Nelli ollut syy. Eikä se ollutkaan. Koko maailma oli se syy, sillä vaikka Nelli lopulta lähti, allergiat jäivät. Ja ikävä. Loputon ja lohduton.

 

Niin, Nelli siis lähti. Kukaan lähipiirissä ei voinut ottaa koiraa. Lopulta Nainen otti yhteyttä paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseen ja allekirjoitti luovutussopimuksen. Heidän toimestaan Nellille etsittäisiin uusi koti.

 

Mitä jos sitä lyödään? Kohdellaan kaltoin? Mitä jos se ei saa enää kulkea vapaana? Metsässä? Mitä jos? Eläinsuojeluyhdistyksestä vakuuttivat seulovansa halukkaista vain ehdottomasti parhaat. Siihen oli luottaminen, sillä Nainen ei halunnut viedä piikille nuorta ja hyvin tervettä koiraa.

 

Nainen kirjoitti koiransa mukaan pienen kirjeen. Siinä kerrottiin mistä Nelli neiti piti, mitä pelkäsi. Vähän luonteesta ja historiasta. Kirjeen lopussa oli hauras toive. Nainen jätti puhelinnumeronsa ja toivoi yhteydenottoa. Kuulumisia. Jotain. Edes pientä merkkiä, että kaikki on hyvin. Sitä ei koskaan tullut.

Puolitoista vuotta Nainen suri. Puolitoista vuotta kesti juuri se syvin suru. Kuukausien saatossa alkoi olla päiviä, jolloin Nainen ei ajatellut Ystäväänsä. Ja sitten taas itki. Lienee kai turha mainita, että Lastenisä ei ymmärtänyt lainkaan moista. Mitä nyt yhtä koiraa porata? Elämä ilman sateessa kävelyä ja alituista karvanimurointia oli tuon laiskuuden ruumiillistuman mielestä sitä ainoaa oikeaa. Mitä nyt yhtä elukkaa itkemään?

Mutta Nainen itki. Pitkään ja hartaasti. Miten turhalta tuntui kävellä ilman hihnaa. Miten tyhjältä talo, miten ilottomalta elämä.

 

Tytti Tarhalaisen allergiat eivät johtuneet koirasta. Ne alkoivat parantua pikkuhiljaa vuosien ja siedätyksen saatossa. Enää Tytti on allerginen oikeastaan vain yhdelle asialle. Kissalle. Koska elämä on aina reilua ja ihmiset haluavat hyvää, ei varmaan kannata sanoa ääneen, että Mustalla surmalla on kissa. Ja koska Lastenisä ja Mustasurma ostivat talon ja muuttivat mukavaan uusperheeseen, kissan piti muuttaa muihin majoituksiin Tytti Tarhalaisen allergian vuoksi. Kas. Ei muuttanut.

Asiaa Lastenisältä jälleen kerran tivattuaan Nainen sai vastauksen; koita nyt ymmärtää, joskus vaan on niin vaikea luopua lemmikistä.