Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä päivästä kun sekä Naisen päässä, että maailmassa räjähti. Kotisohvalta löytyi Jenni Vartias –wannbee, joskin kyseistä tähteä toistakymmentä vuotta vanhempi ja saman verran elähtäneempi versio.

Koko päivän, oikeastaan jo viikon, Nainen on ajatellut syksyä vuosi sitten. Sitä hetkeä, kun astui eteiseen ja näki oudon repun siinä kohtaa, missä Nainen itsekin tapasi omaansa pitää. Repun päällä oli pinkki verkkaritakki ja Nainen tiesi heti. Kävelemättä edes ne tarvittavat neljä askelta olohuoneeseen Nainen tiesi. Se on loppu nyt.

Sitä tunnetta on vaikea selittää. Tai ei sittenkään. Se on samanlainen kuin se, kun juuri ennen kolaria ymmärtää, että nyt muuten osuu. Se pieni hetki. Kun ei voi enää painaa jarrua ja vaikka painaisikin, se ei auta. Mikään ei peruuta, poista, muuta. Aikakone ei tule ja imaise mukaansa kuljettaen takaisin turvamarginaaliin, mukavuusvyöhykkeelle, jossa juuri tähän pamahdukseen on vielä paljon aikaa. Se pieni hetki, se muuttaa koko elämän.

 

Palataanpa aikaan vähän ennen suurta räjähdystä. Naisen kotoa löytyi enteitä. Mansikkasiideritölkkejä allaskaapissa poikien saunaillan jälkeen, Jenni Vartiaisen levy heavya kuuntelevan miehen autosta ja Lastenisä Läskimahalle aivan liian pieni Puman musta turisti T-paita ja saman merkkinen pyyhe. Näiden enteiden haistessa lähinnä rotavirusripulille, Nainen varoitti Lastenisää tuomasta yhtäkään horatsua yhdessä rakennettuun taloon. Muuten tämä väliaikaiseksi tarkoitettu ja tunnetiloja selvittävä ero jäisi pysyväksi ja kuusitoista vuotta vedettäisiin viemäriin. Mies lupasi ja kampesi hortasun suoraan Naisen sänkyyn, ennen kuin auton perävalot lakkasivat näkymästä.

 

Tietenkään Nainen ei voinut vaatia uskollisuutta muutettuaan, jos nyt ei omaisuuttaan, niin ainakin vaatteensa kahden kilometrin päähän. Itsehän hän ehdotti väliaikaista eroa tunteiden selvittämiseksi. Eiväthän ne tunteet selviä, ellei ole vertauskohtaa. Kai.

Ihan varmasti Lastenisä käytti kovasti energiaa avioliittonsa ja yhteisen elämän pohtimiseen pannessaan halvalta Vartiaskopiolta näyttävää horatsua. Se hänelle suotakoon, mutta pitikö se perkele tehdä Naisen sängyssä? Naisen saunassa? Keittiössä? Olohuoneessa? Tai tavata Naisen lasten läsnä ollessa Isin työkaveria, joka toi Turkin tuliaisina paidan ja pyyhkeen (A-haa!) Pitikö?

 

Vuosi sitten tällä kellonlyömällä ei vielä sattunut. Tähän aikaan Nainen ei vielä seissyt olohuoneensa lattialla huutaen elämänsä ensimmäisen ja toivottavasti myös viimeisen kerran; Huora! Tähän aikaan Nainen ajatteli, että ehkä asiat menevät omalla painollaan ja kaikki suttaantuu. Jep. Niin kävi. Asiat menivät omalla painollaan kuin halpa viehe suorinta tietä pohjaan ja suttaantuivatkin siinä matkalla oikein urakalla. Sitä kuraa pestään vielä pitkään.

Sanotaan että suru kestää vuoden. Paskat. Se kestää tasan niin kauan, kuin Lastenisä, Mustasurma ja Elämä vittuilevat vuorotellen. Kyseinen kaanon tulee jatkumaan todennäköisesti vielä kauan sen jälkeen, kun nuorimmainenkin on saavuttanut täysi-ikäisyyden ja vapauttanut Lastenisän elatusvelvollisuudesta. Aina tulee jotain. Rippijuhlia, häitä, ristiäisiä. Pikku, pikku saumoja heitellä bensaa ja tulitikkuja Naisen päälle.

 

Jos mitään ihmettä ei tapahdu seuraavan tunnin aikana, jolloin siis tulee kuluneeksi minuutilleen tasan vuosi Lastenisän kärähtämisestä, ei Nainen ole päässyt yli erosta. Pitääkö siitä vuodessa päästäkään?

Muutaman kerran Nainen on yllättänyt itsensä ajattelemalla, ettei oikeastaan koskaan aikaisemmin elänyt. Ei koskaan ennen tätä eroa. Nainen teki töitä joita vihasi, asui miehen kanssa jota rakasti kuin veljeään, suoritti, venyi ja jaksoi tuntien itsensä sivustakatsojaksi omassa elämässään. Koska niin piti tehdä. Koska niin oli turvallista. Totuttua.  

Ehkä kaikki tämä suru ja kipu ja viha ja ahdistus ovat lopulta vain synnytystuskia. Sen elämän, jota varten Nainen on tarkoitettu. Voihan olla, että kaikki menee päin peräpeiliä, eikä Nainen tule koskaan enää olemaan onnellinen. Yhtä suuri mahdollisuus on kuitenkin, että Nainen olikin oikeassa. Että synnytystuskia nämä kaikki vain olivat. Koko mennyt vuosi ja kaikki ne tulevat kuukaudet, ehkä jopa vuodet, kun sattuu ja kärvistellään. Sillä kuten me kaikki tiedämme, hyvistä lääkkeistä huolimatta uusi elämä ei synny täysin kivuitta. Ehkä se on kuitenkin tämän kaiken arvoista. Aika näyttää.