Naisen ensimmäinen vauva täytti juuri viisitoista vuotta. Samaiset vuodet sitten kapaloa venytti 53 senttiä ja 4120 kiloa uutta ihmistainta, kahdeksantoista tunnin uurastuksen jälkeen. Sanotaan että esikoinen on harjoituskappale. Nainen allekirjoittaa tämän lauseen paksulla permanent-tussilla. Eero Esikoisen kanssa tehtiin varmasti kaikki mahdolliset virheet. Siinä missä ensimmäisen kanssa juostiin silmät sidottuina märällä suolla, oli kolmen seuraavaan tie sileää asfalttia. Vähän ehkä routinutta, mutta opituilla virheillä päällystettyä kuitenkin. Esikoinen on aina ollut jotenkin iso. Monessa taitava. Pärjäävä, pystyvä ja ennen kaikkea iso. Isoa ei aina ymmärrä pieneksi. Hyvin pieneksi sittenkin.

 

Eero Esikoisen kanssa oltiin hyvin tiukkoja. Ei ollut sitä kokemusten antamaa pelisilmää, eikä nuoruuden ehdottomuudessa huomattu elämän olevan sittenkin monisävyistä sen mustavalkoisuuden sijaan. Nainen oli nuori, mieleltään melkein lapsi itsekin. Jälkikäteen ajatellen hänen olisi ehkä sittenkin pitänyt viettää vielä hetki ennen perheen perustamista. Mutta biologinen kello pärähti ennen aikojaan ja kohdalle sattui Lastenisä. Loppu on historiaa.

Nainen halusi lapsen. Lastenisä ei koskaan oppinut ymmärtämään ehkäisyn poisjättämisen ja yhdeksän kuukauden jälkeen alkavien yövalvomisten välistä yhteyttä, joten Nainen sai haluamansa. Pieni nyytti käsivarsillaan hän astui äitiuraansa haparoiden kuin vastasyntynyt vasikka. Lapsi tuli ilman ohjekirjaa, eikä siitä toisaalta olisi paljon hyötynytkään. Nainen kun ei koskaan avaa sellaisia, edes Ikean huonekaluja kasatessaan. Ensin tehdään ja sitten ihmetellään. Ja niin totisesti tapahtui.

Voi miten kiire Naisella olikaan. Kiire saada lapsi isommaksi, koska sitten helpottaisi. Mikä, sitä Nainen ei itsekään tiennyt. Ehkäpä vastuun taakka painoi raskaana harteilla, mutta se ei helpottaisi edes lapsen kasvettua.

Eero Esikoinen ei ollut erityisen vaativa vauva. Nukkui, söi ja täytti aina vaan isompia potkuhousuja tasaisella tahdilla. Mutta esikoisten tapaan Eero vaati viihdytystä ja sirkushuveja. Aikana ennen nettiä, vauvakinoa ja avoimia päiväkoteja Nainen oli hyvin yksin. Nuori, kokematon ja yksinäinen.

Eero Esikoinen alkoi nukkua täysiä yöunia kaksikuisena. Päiväunet saattoivat venyä neljään tuntiin. Seuraavat kolme lasta alkoivat nukkua kaksivuotiaina ja päiväunet nukuttiin neljänkymmenen minuutin pätkinä. Muun ajan nuo vauvoina roikkuivat rinnalla ja vähän isompina uuvuttivat loputtomilla kiipeilyn ja kielletyn kokeiluillaan. Silti Nainen oli kaikkein väsynein esikoisensa kanssa. Äitiyden ja vastuun uuvuttama. Ja yksinäisyyden.

Seuraavien kanssa oli kaikki toisin. Naisella oli jo kokemusta, tieto että yksikään vaihe ei kestäisi ikuisuuksiin, että jossakin asiassa helpottaa ja toisessa alkaa uuvuttaa. Ystävät alkoivat saada lapsia ja elämä oli muutakin kuin odottaa ajan kuluvan.

 

Äitiyden kylkiäisenä tulee vähemmän mairitteleva tunne. Syyllisyys. Enkö tehnyt tarpeeksi, oikein, nauttinut, rakastanut, lukenut kirjoja ja rakentanut majoja. Sanoinko liian usein ”ihan kohta” ja sitten kohta unohdin. Lensivätkö kallisarvoiset ensimmäiset vuodet huolien siivin. Kielsinkö, kun olisi pitänyt kehua. Huusinko kun olisi sittenkin pitänyt ottaa syliin. Meninkö pois, kun läsnäoloni olisi ollut kaikkein tärkeintä. Annoinko sittenkään kaikkeni.

Viidessätoista vuodessa on tapahtunut paljon. Eero Esikoinen on venynyt 176 senttiä pitkäksi miehen aluksi ja Nainen on kasvanut sellaiseksi äidiksi, joka olisi halunnut olla. Ei lähellekään täydelliseksi, mutta on nyt enemmän joustava, ymmärtävä ja läsnä oleva. Se kaikki on Eero Esikoisen ansiota.