Täysin ilman kyseistä autuutta ei voi elää, mutta sen vähyyteen voi jollakin tasolla tottua. Jotkut meistä elävät jopa vuosia kärsien sen surkeudesta. Toiset vaativat tutun ympäristön ja täydellisen pimeyden, toiset voivat tehdä sitä vaikka junassa tai anopin sohvalla. Mikäli elää onnekkaiden geenien ja sattuman oikusta sanotaanko nyt vaikka yhdeksänkymmentävuotiaaksi, on tehnyt sitä noin kolmekymmentä vuotta elämästään.

Kyllä, arvasit oikein. Kyse on nukkumisesta. Tämän hengissä pitävän voiman vaikutuksen elämänlaatuun huomaa yleensä vasta kun siitä tulee jonkin sortin ongelma.

Nukkuminen on lähtökohtaisesti ihanaa. Sopivan pehmeä ja iso sänky, tarpeeksi tyynyjä halailla, viileä ja pimeä huone. Väsynyt Nainen siirtyy sohvan nirvanasta ihanaan unipesäänsä, sukii sulkansa ja antaa unen silittää siivellään. Pimeän syliin on pehmeä pudota.

 

Yöllä kello yksi jotain pikkutassut tepsuttavat makuuhuoneen ovelle. Ne kuuluvat Kalle Koululaiselle, joka on saanut kyseenalaisen kunnian toimia viestintuojana. Tytti Tarhalainen oksentaa. Liekö kolmas vai neljäs laatuaan oleva tauti tänä talvena. Nainen siivoaa, suihkuttaa, pukee puhtaat ja sijaa uudet vuoteeseen. Odotetaan hetki. Ei satu vatsaan, ei okseta enää. Mennään nukkumaan. Unipesä ottaa suojiinsa, viilenneiden lakanoiden väliin. Hengitys hidastuu, pulssi laskee. Uni tulee. Ja niin tulevat taas askeleet ovelle. Uusi kierros. Nainen siivoaa, suihkuttaa, pukee puhtaat ja sijaa uudet vuoteeseen. Odotetaan taas. Eikö varmasti tule enää? Haluat nukkumaan? Hyvä on. Mennään nukkumaan.

Nainen makaa vuoteessaan hetken pidempään hereillä. Kuuntelee hiljaisuutta, vaihtaa asentoa. Alkaa luottaa, jos saisi sittenkin nukkua.

Kolmannen kierroksen jälkeen Tyttöprinsessa ei enää oksenna. Eikä Nainen nuku. Mikään asento ei ole hyvä. On kuuma ja jos tulee peiton alta pois, kylmä. Aivot käyvät kierroksilla ja aamu tulee hitaasti. Koko päivä on tahmeaa harmautta.

Seuraavana yönä Eetu Eskarilainen jatkaa siitä, mihin sisko lopetti. Nainen makaa hereillä kello kolmejotain ja miettii että on liian aikaista nousta ja liian myöhäistä ottaa pieniä valkoisia. Uni armahtaisi juuri samalla kellonlyömällä kun yläkerran lapsi aloittaa lattiaan hakkaamisen. Kiitos elämä.

 

Nainen on aina ollut hyvä nukkumaan, kunhan vaan pääsee uneen. Niin, tai saa pysyä siinä.

Unen keskeyttää usein joku lapsista. Milloin ollaan kipeitä, jalkoja särkee, tulee pissa sänkyyn tai painajaiset jahtaavat. Yhtä hyvä kuin hän on nukkumaan, hän on myös pysymään hereillä herätettyään. Viimeaikoina öisen autuus on katkennut myös muista syistä. Tai yhdestä.

Nainen näkee unta ja se uni on aina samanlainen. Hän on salaa rakkaassa talossaan, siinä itse rakennetussa. Joskus talo on tyhjä, joskus siellä on jo uusien asukkaiden tavarat. Nainen ei etsi mitään, kunhan on talossaan. Kävelee huoneesta toiseen, katsoo ikkunasta puutarhaansa ja ikävöi ainoaa oikeaa kotiaan. Uudet asukkaat tulevat ja Nainen jää kiinni. Hän selittelee, karkaa paikalta ja herää. Yö toisensa jälkeen.

Aluksi itkettää. Muutaman viikon jälkeen alkaa raivostuttaa. Eikö nyt mitään muuta voi yöllä tehdä kuin herätä kahdelta kaikennielevään ikävään? Miksi juuri nyt kaikkien näiden kuukausien jälkeen? Miksi aina sama uni? Nainen ei tiedä vastausta, mutta hän totisesti tietää mitä on herätä kello kaksi yöllä itkuunsa.

Ehkä Nainen näkee muitakin unia, mutta muistaa vain tämän. Ihana unipesä ei olekaan enää syli johon käpertyä, vaan piikkilankaa ja lasinsiruja. Öinen autuus on haikea muisto vain.

Uni katkeaa ensimmäisen kerran kahdelta. Neljän jälkeen jo tunnin välein. Olo on aika mielenkiintoinen, kuin olisi krapulassa 24/7 ilman sitä edeltävää kivanpitoa.

 

Sinun alitajuntasi tekee töitä, sanoo viisas ystävä. Viisas ei osaa kuitenkaan sanoa, miten sen samaisen töitä paiskivan pikku paskiaisen saisi nuijittua hengiltä. Nainen voisi elää ihan täyttä ja hyvää elämää vailla tietoisuutensa toista puolta, joka pakottaa näkemään sitä yhtä ja samaa. Ei riitä että Lastenisä yrittää kaikkensa ylittääkseen ärsytyskynnyksen, arki on vähintäänkin haasteellista sitä alati yksinpyörittävälle ja työttömyys ja tulevaisuuden turvattomuus ahdistavat. Tulee vielä alitajunta mukaan räyhärinkiin ja pakottaa yöllä ajamaan satakaksikymmentä lasissa päin betoniseinää. Kerta toisensa jälkeen.

 

Yksi asia hieman lohduttaa Naista. Joskushan näidenkin unien on pakko loppua. Kukaan ei voi nähdä samaa unta yöstä ja vuodesta toiseen. Eihän? Siihen asti on vain toivottava, että tämä kerta oli viimeinen. Että Nainen ei enää tarvitse ikäväänsä eikä alitajuntansa muistutusta menetyksestään.

On pakko toivoa, uskoa ja taas kerran toivoa. Antaa ajan kulua ja huomata jonain aamuna nukkuneensa taas koko yön vailla ainuttakaan alitajunnan työstämää.

 

Hyvä universumin Kohtuullistamiskomitea. Voisitteko palauttaa Naiselle öisen autuuden nuijimalla alitajunnan hengiltä ja ajoittamalla lasten oksennustaudit sellaisiin viikonloppuihin, kun nämä ovat Lastenisän luona. Kiitos.