”Mikäli elämällä on merkitystä, on kärsimyksessäkin oltava mielekkyyttä. Kärsimys on erottamaton osa elämää ja kuolemaa. Ihmisen elämä ei olisi täydellinen ilman kärsimystä ja kuolemaa.”

-          Viktor Frankl

 

On kulunut päivälleen puoli vuotta siitä, kun Nainen vei käräjäoikeuteen paperit avioeron hakemista varten. Puoli vuotta ja kolme päivää sitten Nainen löysi talostaan Lastenisän ja Mustasurman sohvalta, jossa vielä hetki sitten Nainen oli imettänyt kuopustaan. Talossa, joka yhdessä rakennettiin. Avioliittoon ammuttiin tuolloin niskalaukaus, jonka veriroiskeita pyyhitään vielä pitkään. Nappiosuma. Onnittelut laukauksesta kohtalo, hyvin tähdätty.

Puoli vuotta on ollut silmänräpäys ja ihmiselämä. Siihen on mahtunut monta toivon ja toivottomuuden vaihtoaskelta. Tuona aikana talo saatiin myytyä ja lapset jaettua. Kumpikin olisi saanut jäädä tekemättä. Alun perin jäädä tekemättä. Nainen pyysi elämältä onnellista (edes kohtuusellaista) avioliittoa, tavallista perhe-elämää ja normaalia toimeentuloa. Kiva työ ja matka kerran vuodessa voisi olla sellainen kiva pikku lisäbonus, mutta perusarvoina tuo avioliitto, perhe ja toimeentulo. Olisi saman tien kannattanut pyytää lottovoittoa ja Eva Longorian ulkonäköä. Samaan kategoriaan näemmä menivät. Ei tipu.

 

Lastenisä tekee kiusaa. Nainen ei halua tavata tätä elämänsä anti-Romeota enää koskaan, seikka joka saa lisäpotkua siitä faktasta, että joka ikinen kerta kun Lastenisä soittaa tai asettaa pöhöttyneen vartensa Naisen verkkokalvojen eteen, nousee kuume. Todellakin. Ihmeellinen on ihmiskeho. Stressihormonit ne siellä mellastavat, ryntäävät verisuonten viemäriverkostoon takomaan sydämeen lisää vauhtia, hikoiluttamaan kämmenet ja nostamaan verenpaineen samaa vauhtia kuin kuumeen. Ei. Nainen ei todellakaan halua tavata tuota turhien lupausten ruumiillistumaa. Lastenisä on kuitenkin sitä mieltä, että Naisen pitäisi hänen läsnä ollessaan kirjoittaa nimensä avioerohakemuksen toisen vaiheen kaavakkeeseen. Mitä Lastenisä sillä voittaa? Vain luoja ja mies itse sen tietävät.

Nainen kieltäytyy itsepintaisesti. Pyytää laittamaan postilaatikkoon tai lasten mukana kirjeen jonka sitten palauttaisi allekirjoitettuna tämän postilaatikkoon. Lastenisä ei tähän suostu.   H e n k i l ö k o h t a i s e s t i.    Vain siten sopisi.

Nainen pitää päänsä, sillä jos Lastenisä jossain asiassa kunnostautui avioliiton aikana, niin Naisen periaatteiden jyräämisessä. Tämän seikan Nainen tekee hyvin selväksi. Riittää jo.

Pitkän väännön seurauksena saadaan viimein molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Lastenisä veisi käräjäoikeuden kakkoskerrokseen erohakemuksen, jonka Nainen kävisi siellä allekirjoittamassa. Kumpikin osapuoli on tyytyväinen.

 

Universumin vitsienkertomiskomitea puuttuu peliin. Lapsethan ovat aina isiviikonlopun kynnyksellä päivähoidossa, josta Lastenisä sitten hakee jälkikasvunsa. Ovat siis toki muulloinkin, mutta pointti on siinä, että Naisen ei tarvitse kohdata tulevaa ex-puolisoansa. Paitsi tänä siunattuna torstaipäivänä, jolloin tulee kuluneeksi tasan puoli vuotta avioerohakemuksen viemisestä käräjäoikeuteen. Tytti Tarhalainen on pienessä kuumeessa ja kuten me kaikki tiedämme, kuumeista lasta ei tietenkään viedä päivähoitoon. Hahhah, hyvä vitsi. Todellinen killeri komitealta! Tyttö on juuri niin tasan pirteä ja hyväntuulinen, että Nainen toteaa voivansa luottaa tämän Lastenisän kontolle. Mutta juuri sen verran tasan 37 astetta lämpöinen, että voi kuumeiseksi sanoa. Naisen on siis pakko niellä ylpeytensä ja orastavat fyysiset oireensa ja viedä lapset Lastenisälle. Samalla tulisi se kirottu paperikin höystettyä nimellä ja tämä pelleily saisi sitä myöten pisteen.

 

Ainoa tapa kirjoittaa nimi kuuttatoista vuotta mitätöivään kaavakkeeseen, on tehdä se tyylikkäästi. Nainen laittaa hiuksensa ja nätin meikin, keinuu paikalle korkokengissään, tiukoissa farkuissaan ja vartaloa imartelevassa villakangastakissaan. Se on ehkä hitusen liian ohut näille keleille, mutta tarpeeksi näyttämään sen mitä Nainen toivookin. Tämän sinä menetit. Ja kirjoittaa nimensä Lastenisän kaksikerroksisen rivitaloasunnon ulkovaraston seinää vasten.

 

Sinne meni kuusitoista vuotta. Virallinen päätös tulee sitten joskus. Illaksi odottaa pullo hyvää viiniä, ihania rasvaisia juustoja ja pussi Dumleja. Pitäähän sitä juhlia, että kärsimyksessäkin on oltava mielekkyyttä.