Neljänkympin kriisi. Sitä on ollut ilmassa jo kauan. Ehkäpä koko eroprosessi oli seurausta tuosta kipeästä ”kuka minä olen, mitä minä olen saanut aikaan” pohdinnasta. Ennen ihmiset raatoivat pelloilla ja navetoissa. Halla vei perunat ja hauta joka toisen lapsen. Elämä oli selviytymistä päivästä toiseen. Lehmät piti lypsää ja pellot kääntää vaikka kuinka olisi kriisiä pukannut.

Slow lifen sijaan laiskuus oli synti ja itsetutkiskelu tarkoitti jotain mikä sijoittui navan alle ja kasvatti karvat kämmeniin. Avioliitoissa oltiin ja pysyttiin ja jos arpa oli ollut myötä, sai kunnon miehen. Sellaisen joka ei puhunut eikä pussannut, muttei myöskään pätkinyt turpaan ja juonut sotatraumojaan. Seurustelu tarkoitti muutamaa hassua viikkoa ja naimisiin oli kiire ennen kuin häämekko ei mahtunut mahan kohdalta. Äkkiäkös siinä väärän Väinön otti. Ainoa toivo oli odottaa pikaista leskiytymistä, jolloin vaivoiksi jäivät enää Väinön hampaaton äiti ja liuta mukuloita. Siinä ei mietitty kuka minä olen ja mitä olen saanut aikaan.

 

Niin, ennen ei ollut aikaa miettiä olenko onnellinen tässä avioliitossa. Ennen oli luvallista, jopa suotavaa hakata lapsiaan, kuolla sisäsiittoisuudesta seuraaviin sydän – ja verisuonitauteihin ennen nykyistä eläkeikää, raataa ja alistua kohtaloonsa.

Älkää käsittäkö väärin. Nainen ei kaipaa aikaan jolloin kylmä vesi kannettiin kaivosta. Mutta yhtä hän kaihoaa. Aikana ennen world wide webbiä arvostettiin vanhuutta. Vanheneva ihminen tarkoitti viisautta, mahdollisuutta siirtää nuoremmille arvokas sukupolvelta toiselle kiertävä tieto. Nyt kaikki on saatavilla yhdellä pienellä hiiren klikkauksella. Kuvamanipulaatiolla myydään ikuista nuoruutta. Vanheneminen on häpeä.

Nykyihmisen ylelliseen elämään kuuluvat ikäkriisit. Ne ovat kuulemma pysäkkejä, joille seisahdutaan arvioimaan mennyttä elämää. Mitä jos linja onkin lakkautettu ja jää sinne pysäkille? Lastenisän bussi menee menojaan, mutta Nainen seisoo pysäkillä ja katsoo kiroillen kelloaan tuskaisen tietoisena. Aika kuluu.

Naisen ero sattui ehkä pahimpaan mahdolliseen aikaan. Neljänkymmenen kynnyksellä tuulee todella kovaa tässä torpassa. Nainen on menettänyt sen kaiken, mitä tässä ikäkriisissä yleensä tarkastellaan. Avioliitto, lapset, talo, työ, kaksi autoa ja vihdoin edes pieni mahdollisuus tehdä se ensimmäinen yhteinen etelänmatka. Nainen on palannut takaisin lähtöruutuun, kuten silloin joskus kaksikymppisenä. Paitsi että peilikuva on tuplaten vanhempi.

 

Kuka minä olen?

Mitä olen saanut aikaan?

 

Ehkäpä lähtöruutu pitäisi ottaa mahdollisuutena. Kerran Naisella oli jo kaikki, mitä elämässä joidenkin normien mukaan pitää saavuttaa. Mitä sitten, jos Lastenisä mennä porskuttaa nuoremman ja puolet vähemmän kulahtaneen morsmaikkunsa kanssa. Mitä sitten, että he aikovat ostaa talon puutarhoineen. Matkustelevat. Oppivat edellisistä liitoistaan. Mitä sitten, jos nainen ei voi enää yksinhuoltajuuden vuoksi tehdä iltoja ja viikonloppuja ja joutuu Kelan sponsoroimaksi kokopäiväiseksi palapelien kokoajaksi. Mikäli geenit ovat myötä, elämästä on vielä puolet jäljellä. Kun Nainen seuraavan neljänkymmenen vuoden kuluttua katsoo itseään puolta nuorempana, hän todennäköisesti nauraa. Vanha. Nelikymppinen? Hah!

 

Nainen seisoo pysäkillään ja toivoo että seuraavassa bussissa olisi pehmeät penkit ja kunnon jousitus.