Miten kätevää olikaan laittaa blogin nimi monikkoon. Nyt voi sitten porata tänne seuraavankin eron samoilla silmillä.
Kaksi eroa. Kahden vuoden sisään. Juuri kun elämä alkoi tasaantua (muahhahhah) ja juuri kun Naisella oli Täydellinen Mies Ystävä.
 
Oli.

Mies Ystävä tuki pitkässä eroprosessissa. Sanoi ne oikeat sanat. Pyyhki kyyneleet. Piti lähellä Naista, joka ei koskaan ollut lähellä ketään.
Mies Ystävä oli aina valmis auttamaan. Olisi halunnut auttaa paljon enemmänkin, mutta Nainen piti tätä aina käsivarren mitan päässä itsestään ja lapsistaan. Mies Ystävä vaihtoi autoon tulpat, osti Eeron mönkkäriin vilkut, korjasi Eetun pyörän lokasuojan ja kuulusteli Kallen englanninläksyt. Teki ruokaa Naiselle lasten ollessa Isilässä ja paijasi myötäkarvaan. Mies ajoi kerran Naisen luo kello 22.45 vain sanoakseen hyvää yötä. Peitteli hellästi ja silitteli hetken. Sitten painoi oven kiinni perässään ja ajoi 15 km takaisin kotiinsa. Sanovat että miehen rakkaus on tekoja. Tämän Naisen rakkaus on kasa kuivaa heinää.
 
Sitten tuli jotain. Mies Ystävä halusi Naisen kokonaan. Matkustella, viettää aikaa, istua kesäillassa ja tuijottaa koivunlatvoja. Kuulostaa kohtuulliselta, mutta Naista ei voi omistaa. Naisen aika on pieniä sirpaleita, ja yhtä pieninä ja samanmoisina on leipä maailmalla. Vaikka oli kesä ja koulusta vapaata, ei elämästä kuitenkaan. Yksinhuoltajan elämästä.
Kukaan ei tehnyt kotitöitä, vienyt lapsia rannalle, eikä varsinkaan tehnyt tekeleitä, joita Nainen myi. Ei kukaan muu kuin Nainen. Eikä Naisella enää olisi saanut olla elämässä muuta kuin lapset ja Mies Ystävä.

Nainen uupui. Mies Ystävästä tuli yksi käsi muiden joukossa, joka vaati ”minä, minä, minulle”.
Niin Nainen alkoi nähdä vikoja. Mies oli mustasukkainen. Vaativa. Otti nokkiinsa milloin mistäkin. Kadehti aikaa, jonka Nainen vietti erossa hänestä. Jopa lapsia. Ei tietenkään suoraan, mutta kuten sanottu Nainen alkoi nähdä vikoja. Mies poltti liikaa. Liikkui liian vähän. Soitti liian usein. Oli aina kaikkea liikaa tai liian vähän. Ja ainoa oikea vika oli kai, että Mies rakasti Naista.
 
Voitaisiin sanoa, että ero tuli kahdessa osassa. Ensimmäisellä kerralla Nainen sanoi varovasti ne sanat. Kertoi, että vika on Naisessa. Toivoi, että voitaisiin silti olla ystäviä. Kun tämä rakkaus ei kerran onnistu, ollaan ystäviä. Mies suostui. Ja vaikka Nainen näki miksi, ei välittänyt. Nainen halusi pitää Miehen elämässään, ystävänä. Yhä pidemmän kädenmitan päässä, omilla ehdoillaan. Miten itsekästä.
Älä ymmärrä väärin. Nainen ei ole tottunut siihen että häntä rakastetaan. Nainen ei taida tottua siihen koskaan. Alkaa ahdistaa. Alkaa nähdä vikoja. Parempi jos mies kävelee yli ja pyyhkii kenkänsä mennessään. Sellaiseen Nainen on tottunut. Eikä ainakaan siihen, että joku ajaa 15 km suuntaansa sanoakseen hyvää yötä.
 
Jos on koko elämänsä palellut, ei ymmärrä lämpöä ollenkaan.
 
Varovaisen eron jälkeen Mies alkoi hivuttautua ystävyysvyöhykkeeltä takaisin me-symbioosiin. Soitteli harvakseltaan, kävi milloin minkin syyn nojalla. Soitteli ja kävi kuitenkin. Laittoi viestin ja odotti vastausta. Ja jos sitä ei heti kuulunut, laittoi toisen perään. Nieli syyttävät sanat, mutta sielullaan Nainen kuuli ne kuitenkin. Lopulta Mies halusi taas Naisen kokonaan.
Niinpä Nainen sanoi viimeisen hyvästin. Nainen haluaa olla yksin. Haluaa, että kukaan ei tarvitse, silloin kun kenenkään ei tarvitse tarvita häntä.
 
Jos oli ensimmäinen ero kipeä, on sitä tämä toinenkin, mutta toisella tapaa. Surullinen, alistunut. Ihminen oli kai oikea, mutta aika väärä. Mies Ystävä tuli kuvioihin liian pian. Vaikka olikin pitkään vain olkapää ennen kuin muuttui enemmäksi, hän ei kuitenkaan ollut enempää kuin laastari. Ja kyllähän sen tietää. Laastari on paikallaan aikansa, sitten se on irrotettava.
Ei Naisesta ole suhteeseen. Nainen haluaa olla niin vapaa, kuin se tässä elämässä on ylipäätään mahdollista. Kun lapset lähtevät Isilään, pikkuisen rivitalon pikkuisiin neliöihin laskeutuu siunattu hiljaisuus. Nainen voi viettää rumapäivää rauhassa. Lakata pesemästä hiuksiaan, kulkea verkkareissa ja murista peilikuvalleen. Elää hetken ilman riittämättömyyttä.
 
Parisuhteesta on paljon iloa. Jakamisesta, yhteydestä, rakkaudestakin. Erosurusta huolimatta vapaus on kuitenkin uskomattoman, no, vapauttavaa. Kun lapset ovat Isilässä, kukaan ei tarvi, pyydä, puhu, vaadi. Onhan Naisella tietysti nyt koira, mutta se ei ole lainkaan sama asian. Koira ei näe vaivaa siitä, että tapaa ystäviään, lähtee ex-tempore mattopyykille tai lukee koko päivän kirjaa. Ja kun Nainen on lastensa kanssa, voi hän vain olla heidän kanssa ottamatta huomioon, että joku loukkaantuu, koska ei oteta mukaan.

Nainen suurin pelko elämässä oli jäädä yksin. Ja aivan turhaan.
 
 
 xxx


Partapapan kommentti tähän kirjoitukseen sai Naisen tarttumaan vielä jälkikaneettina aiheeseen ”kukaan ei ole ajatustenlukija”. Hyvä pointti ja oleellinen kaikissa ihmissuhteissa. Naisen ja Mies Ystävän kohdalla kyse ei ole siitä, vaan toisesta tärkeästä parisuhteen kulmakivestä; ketään ei voi muuttaa. Asiasta on puhuttu. Puhuttu, puhuttu ja varsinkin paruttu.

Jos kahdella ihmisellä on vallan eri tarpeet, niiden yhteen nivominen on sula mahdottomuus. Nainen halusi olla joskus yksin, Mies ei koskaan. Mitä enemmän Mies halusi takertua, sitä enemmän Nainen kaipasi omaa aikaa. Läheisriippuvuus on raastavaa molemmille osapuolille.
Ei kukaan ole olemassa vain toista varten, ei kenenkään onnellisuus ole kiinni siitä, hengittääkö toinen samaan tahtiin. Onni lähtee itsestä ja aikuisuus siitä, että seisoo omilla jaloillaan. Pitää jotain omaa. Harrastus, ystävät, oma aika. Ja mitä rumapäivän viettämiseen tulee, voisi väittää että jokainen nainen haluaa aika ajoin harrastaa niitä. Yksin.
Mies Ystävä oli ehkä enemmän rakastunut Naisessa luomaansa mielikuvaan. Nainen oli ihana, kun oli nätti, kiva ja kyljessä kiinni. Sellaisena kuin Mies Ystävä hänet halusi. Eikä Nainen voi edes olettaa, että kukaan toisessa elämäntilanteessa elävä ymmärtäisi todella miten raastavaa on, kun ei koskaan ole tarpeeksi. Sellainen jolla on aikaa vaikka lampaiden syödä, ei tunne koskaan sitä eri suuntiin repimisen tuskaa.  Mustasukkaisuus ei ole rakkautta. Se on valtaa ja omistamista. Ainakin saadessaan sellaiset mittasuhteet, kuin Naisen ja Mies Ystävän suhteessa sai.
Jokainen tarvitsee jotain. Nainenkin. Tällä erää se oli vapaus. Ja se, että suhteen päätyttyä tuntee surun ja ikävän lisäksi yhtä vielä suurempaa tunnetta kertoo aika oleellisen. Sen tunteen nimi on helpotus.
Kauan sitten, paljon ennen Lastenisää ja kuuttatoista vuotta Nainen ja Mies Ystävä olivat rakkaita toisilleen. Aika ei ollut silloinkaan oikea. Polut erkanivat, kunnes taas tulivat yhteen. Kenties jotain jäi kesken silloin. Kenties se jokin sai nyt päätöksensä.

Kukaan ei tiedä kohtaavatko Naisen ja Mies Ystävän polut vielä joskus. Elämä on matka, eikä sen suunnasta koskaan tiedä.