Tämä kahdella tavalla ymmärrettävä otsikko kertoo oikeastaan ihan kaiken. Suru nimittäin tuli puskista ja juurikin aivan puskista.
 
Vaalea talo mäen päällä sijaitsi hieman hankalalla tontilla. Korkeusero tiehen nähden merkitsi erinäistä tuskaa mitä tuli pihan suunnitteluun. Naisella ja Lastenisällä, toisin kuin pirteissä pitkin tietä, ei ollut aikomustakaan palkata pihasuunnittelijaa tai arkkitehtia maisemoimaan tonttia suihkulähteineen ja vaikeasti lausuttavine kasveineen. Ei aikomuksen synonyymi on näet persauki. Hommaan oli siis ryhdyttävä itse. Jonkin ajan kuluttua Nainen sai kuningasidean. Laitetaan piha kahteen tasoon ja ylempi penger puoliympyrän muotoon taloon nähden. Näin tapahtui. Koska Nainen ei ole viherpeukalo, hän tahtoi vain hyötykasveja koristamaan pihaansa. Mustaherukkaa, vadelmaa, omenapuita. Nainen osti ensin kokeeksi muutaman puskan ja istutti ne puoliympyrän reunaan. Naisen Isä sattui näkemään orpoina tököttävät risut ja tuli seuraavana päivänä omenapuun ja puuttuvien pensaiden kera.
 
Niin Nainen laittoi pensaat isänsä kanssa. Tällä on elämää suurempikin merkitys, sillä vielä tuohon mennessä Naisen Isä ei juuri ollut maata kaivellut tyttärensä kanssa, eipä paljon muutakaan. Mitä Lastenisä teki sillä aikaa, on arvoitus. Kenties löysi lasten karkkijemman, katsoi tekstiteeveetä tai tarkkaili illaksi varattujen oluiden ydinlämpötilaa. Mene ja tiedä. Mutta Nainen istutti puun ja pensaat isänsä kanssa ja oli niin onnellinen, kuin tässä elämässä ylipäätään voi.

Ensimmäisenä talvena jänikset söivät omenpuuta, mutta se jäi henkiin. Pensasraasut kasvoivat neljässä vuodessa sitkeistä pikkurisuista lehteviksi ja tuottaviksi ihanuuksiksi. Vain kerran Nainen katui koko ideaa. Tytti Tarhalainen oli hyvin allerginen, myös marjoille. Ja aina kun silmä vältti, pienet sormet kävivät salamana nappaan kirkkaanpunaisen ja kirpeän. Koko seuraava yö huudettiin ja raavittiin. Sama ralli seuraavan päivänä uudelleen. Tytin allergiat menivät aikanaan ohi, pensaat pysyivät.
 
Siinä ne olivat. Aina kun katsoi keittiön ikkunasta. Aina kun lähti, aina kun palasi takaisin. Pensaat kauniissa kaaressa. Miten ne saattoivatkin niin kukoistaa ja tuottaa satoa, vaikka Nainen onnistui aina tappamaan kaikki kotokasvit? Ehkä niissä asui Naisen Isän maaginen kosketus. Ehkä ne tiesivät tärkeän tehtävänsä ruokkia suurta perhettä pitkin talvea. Miten ihanaa oli hellepäivän illassa kastella pihaa. Lastenisä taisteli jälkikasvunsa nukkumaan ja Nainen seisoi ulkona kuuntelemassa hiljaisuutta. Polttavasta hiipuneet auringonsäteet silittivät selkää. Hiekka tuoksui, vastaleikattu nurmi tarttui kengänpohjiin ja kiemurteleva puutarhaletku tuntui kylmältä käteen. Kaikkialla oli vihreää, elävää ja tuoksuja, jotka kietoutuivat yhdeksi. Kesäksi.
 
Sitten tuli ruma ero, eikä Nainen enää koskaan katsele puoliympyrään istutettuja pensaitaan. Oikeastaan edellinen oli vielä jokin aikaa sitten vale. Nainen on näet muutamaan otteeseen ajanut salaa ohi. Tämä on sikäli haasteellista, että Naisen rakas entinen talo nyt vain sattuu olemaan päättyvän tien toiseksi viimeinen, eikä Naisen ajama siniturkoosi autokaan nyt niin kovin huomaamaton väritykseltään ole. Näistä huolimatta Nainen ajoi ohi nähdäkseen, että maailma makaa radallaan ja talo pihallaan.

Yhtenä iltana Naisen ihana mielikuva muuttui. Kalle Koululaisella on ystävä, joka asui miltei naapurissa kun Nainen vielä siivosi Lastenisän kusiroiskeita heidän yhteisestä vessasta. Tämä ystävä muutti perheineen pois, mutta pysyi Kallen kaverilistalla. Sattuipa tässä kerran, että pojat saivat päähänsä käydä kurkkaamassa miltä ne entiset kodit nyt näyttävät. Ja niin Kalle saapui illalla silmät pyöreinä Naisen luo.
”Äiti, ne on ottanu kaikki pensaat pois. Niin ja sen omenapuun.”
 
Omenapuu, raskas maa, jota isänkädet kaivavat. Paljon työtä tehneet kädet. Kovat kädet, nyt pehmeiksi muuttuneet. ”Huomenna sataa” sanoo kumara selkä helmeillen hikeä. Maa ei anna periksi lapiolle.
Huomenna sataa, on hyvä aika istuttaa puu. Omenapuu. Miltähän se näyttää kahdenkymmenen vuoden kuluttua?
 

Ei miltään. Sitä ei enää ole.
 
Naurettavaa, sanoi Nainen itselleen Kalle Koululaisen mentyä nukkumaan. Kallella olisi riittänyt juttua. Leipien tekeminen kesti. Syöminen vielä kauemmin. Nainen nyökkäili ja kuunteli. Huomautteli kellosta ja huomisesta kouluunmenosta. Niin kuin sillä nyt olisi ollut väliä. Naiselle oli. Niin kauan piti pidätellä.
Naurettavaa oli porata noin, silmät päästään yhden puun ja muutaman pensaan takia. Naurettavaa sillä eiväthän ne enää ole Naisen. Eivät enää koskaan. Nyt eivät ainakaan.
Yöstä tuli pitkä, eikä Nainen aamullakaan osannut päättää pitäisikö käydä murskaamassa se muistojen ihana kuva omasta pihasta pensaineen, vai pitää se?
 
Miten se suru saattoikin tulla noin puskista…