Eräs lause saa Naisen otsasuonen takuuvarmasti tanssimaan polkkaa. Se kuuluu näin; ”ihmiset eroavat nykyään liian helposti”.
 
Yleistäminen on paitsi turhaa, myös osoitus lausujansa vajavaisesta kapasiteetista ymmärtää asioita laajemmin. Jotta ilmiötä pääsee tarkastelemaan, pitää ensin määritellä keitä ovat ylipäätään nuo ihmiset? Kysymys sisältää vastauksen. Ihmisiä. Meitä, heitä, naapureita, sukulaisia, ystäviä. Rikkipoljettuja ja haaveineen tallattuja. Ja joka kerta kun he kuulevat tuon jalon ja yleensä ei kokemuksen syvällä rintaäänellä sanotun lauseen, heitä lyödään ja tallataan lisää. Erosit liian helposti, luovutit liian helposti. Epäonnistuit.
 
Näin Nainenkin ajatteli vielä muutama vuosi sitten kyntäessään kivistä avioliittoaan hampaat kouristuksenomaisessa irveessä. Ihmiset luovuttavat liian helpolla, ovat hedonisteja, kyvyttömiä solmimaan läpi elämän ulottuvia ihmissuhteita. Jos nyt joku osoittautui narsistin, alkoholistin tai perhettään piinaavan väkivaltaisuuskimpun uhriksi, niin he olivatkin erotessaan poikkeuksia. Urheita, rohkeita ja selviytyjiä. Mutta eivät siis ihmisiä. Koska ihmiset eroavat liian helposti ja nämä vasta oman tai lastensa henkirievun ollessa kyseessä, eivätkä missään tapauksessa luovuttaneet helposti.
Voi kunpa nämä yleistäjät näkisivät niiden henkisten seinien sisälle, joihin ei koskaan päivä paista. Siihen pimeyteen, epätoivoon, ajatukseen, että en ole elämässäni parempaa ansainnut. Että minun pitää vain kestää ja jaksaa ”koska”. Koska on lapset, velat, vuodet ja perään kaikki muutkin tekosyyt. Totuus kuuluisi näin; en ole elämässäni onnea ansainnut.
 
Kuinka ollakaan, aiheesta käytiin tänään jälleen mielenkiintoisen keskustelu opinahjossa. Missään tapauksessa erokeskustelun aloittaja ei tarkoittanut pahoittaa Naisen mieltä, eikä ainakaan loukata lausuessaan kuolemattomat sanat nykyerojen helppouden tilasta. Protokollan mukaisesti Nainen ilmoitti olevansa itse eronnut ja siirsi nopan vastapelaajalle. Kuten aina, alkoi selitys siitä miten ihmiset eroavat, mutta Nainen kyllä varmasti ei kuulunut tähän joukkoon.  Ihmiset. Ei Nainen. Mutta kun Nainen ON ihminen. Ihmiset eivät ole yksi homogeeninen joukko.
Jokainen meistä tuntee tai tietää ainakin yhden ”liian helposti eronneen”. Jos ei muuten, niin ainakin jonkun naistenlehtien kiiltäviltä sivulta yhtä kiiltävää elämäänsä esittelevän. Mutta kun sinne seinien sisälle ei edelleenkään näe.
 
Entä jos ajattelu pitäisikin kääntää toisinpäin? Entä jos ihmiset eivät eroakaan liian helposti, vaan menevät liian kevein syin yhteen?
 
Toinen mielenkiintoinen kommentti, jota Nainen jäi miettimään; Miksi aina sanotaan, että ero kasvattaa. Miksi pitkässä parisuhteessa ei voi muka kasvaa? Tietenkin voi. Mutta kylmä totuus on, että ihminen kasvaa kriisien kautta oikein tehokkaasti ja ero jos mikä ON kriisi. Eipä Naisen tarvinnut koskaan liittonsa aikana huolehtia kaikista asioista itse. Myöskään niistä perinteisesti  miehelle viskatuista. Ehei.  Nainen, kuten monet muutkin kanssasisaret heittäytyi henkisesti prinsessaksi mitä tulee paskaduunien hoitamiseen. Lastenisä juoksi käytännön asioita, niitä miestenjuttuja, joiden kohdalla Naisen prinsessapatjan alla oli iso herne. Eron jälkeen oli pakko oppia ja selviytyä itse. Aika paljon sekin kasvatti.
 
Eroja ja syitä on täsmälleen yhtä monta. Toiset jättävät ja toiset tulevat jätetyiksi. Jotkut vain kasvavat erilleen. Sitäkin kuulee kritisoitavan. Miten niin kasvaa erilleen? Ja sitten kenties tulee se päivä, jolloin itselle käykin niin. Aika paljon maailmassa on asioita, joiden merkitys aukeaa vasta kun ne itse kokee.  Valitettavasti.
 
Jos siis ajattelet ihmisten eroavan liian helposti, pysähdy miettimään kuka on tehnyt mielestäsi niin. Tee sitten rohkea siirto kohti vapaampaa ajattelua. Kysy suoraan siltä eronneelta; ”Luovutitko mielestäsi liian helposti?” Mutta varo, pienen hetken saatat nähdä pimeiden seinien sisäpuolelle. Etkä ehkä koskaan enää ajattele kuten ennen.