Nainen on kehittänyt loistavan strategian mitä tulee muistojen välttelemiseen. Se on yksinkertaisuudessaan sangen helppoa. Otetaan vain yksi uuvuttava arki loputtomine suoritteineen ja vaatimuksineen ja muistojen karkuun juokseminen on helppoa kuin heinänteko nykyään.
Tähän aikaan vuodesta ei tarvitse katsella joulukoristeita, joita joku lapsista on pikkukätösillään tehnyt. Yksikään äitienpäiväkortti, korvapuoli savijänis, eikä puoliksi täytetty vauvakirja vaani viattoman oloisena vain sitä hetkeä, kun Nainen pahaa aavistamattomana avaa kaapin ja saa silmilleen muistojen ryöpytyksen. Ei, sillä Nainen on huolellisesti pakannut koko menneen elämänsä laatikoihin, joita ei koskaan avata. Sama pätee valokuviin. Ne ovat kansioissa tai muistitikulla, visusti piilossa katseilta. Niitä ei yksinkertaisesti voi katsoa, sillä kukaan ei takaa mitä sitten tapahtuisi. Naisen kronologisessa marssijärjestyksessä on olemassa aika ennen eroa ja aika eron jälkeen. Käytännössä vain jälkimmäinen on olemassa, sillä Nainen syntyi uudelleen kaksi vuotta sitten, eikä sitä ennen ole mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, joka ei aiheuttaisi vain tuskaa sitä muistellessa.

Lapset olivat isällään, kun Nainen alkoi siivota lasten vaatekaappeja. Ulkona ihana aurinko ja kesäpaidat, shortsit ja mekot oli aika kaivaa talvisäilöstä paraatipaikalle. Kalle Koululaisen kaappi oli helppo. Pienet odottamaan Eetu Ekaluokkalaista, sopivat siisteihin pinkkoihin hyllylle. Tytti Tarhalaisenkin kaappi oli jokseenkin tuskaton. Mitä nyt hieman haikeutta herätti, ettei tyttö enää mahdu kaikkiin kesäihanuuksiinsa. Niinpä Nainen ei ollut mitenkään varautunut siihen, mitä Eetu Ekaluokkalaisen kaapin kohdalla tapahtui.

Kun Eero Esikoinen oli pieni, hän sai Naisen veljen vanhan T-paidan. Siinä ei sinänsä ole mitään outoa, semminkin kun enon ja Eeron ikäero on vaivaiset kuusi vuotta. T-paita oli vihreänkirjava ja siinä oli pieniä kaloja kauttaaltaan. Nainen ajatteli, että meneepä tuo pihassa, mutta Eero oli eri mieltä. Poika rakasti paitaa. Ensimmäisenä vuonna se oli liian iso. Seuraavana sopiva ja lopulta jo hieman pieni. Mutta Eero rakasti sitä, jopa nukkui kalapaita päällä. Mikään tilaisuus ei ollut liian hieno, eikä mikään päivä viileä omituiselle kirjavalle paidalle. Aikana ennen tehokasta linkousta ja kuivausrumpua pyykin kuivumista piti odottaa kaksi päivää. Mikä jälleennäkemisen riemu koitti Eero Esikoiselle aina kun kalapaita palasi pyykistä takaisin kaappiin. Hassu poika, ajatteli Nainen. Hassu poika, uupunut äiti ja kova elämä. Sillä siinä Nainen istui, lastenhuoneen lattialla keskellä vaatekasoja, pieneksi jääneitä ja kierrätykseen meneviä, puristi pientä kalapaitaa sylissään kuin kalleinta aarrettaan ja itki.
 
Muistot kaikki visusti tallessa. Poissa silmistä, taatusti poissa mielestä. Sitten se taas tuli, varkain ja varoittamatta. Liian kipeä, liian kaunis. Muisto. Ja kun yksi pääsi muurien läpi, seurasivat loput perässä. Pian Nainen huomasi katsovansa valokuvia. Ei niitä kansioissa olevia, joita ei voi koskaan katsoa. Sillä niissä on aina Joulu, kesäloma, vauvan ristiäiset. Hymyileviä lapsia ja perhe. Niissä uskottiin tulevaisuuteen ja vielä moneen ihanaan muistoon tulevaksi. Yhdessä. Sellaista valhetta ei voi alkaa vasiten katsomaan. Eikä Nainen niin tehnytkään, sillä Nainen katsoi valokuvia vain mielessään. Pieni poika, ruskea niska. Lyhyet vaaleat hiukset. Äidin leikkaamat. Ei ollut varaa parturiin, ei silloinkaan. Voi kun Nainen olisi ymmärtänyt halata enemmän, pitää sylissä ja lukea kirjaa. Nauraa enemmän. Rakastaa enemmän. Pientä kalapaitaista poikaansa. Ymmärtänyt, että tämän minä vielä joskus menetän. Tämän pojan ja tämän elämän. Että joskus minä vielä istun lastenhuoneen lattialla ja ulvon kipeitä muistojani. Hautaan valokuvat ja äitienpäiväkortit laatikoihin. Ja vaikka kuinka yrittäisin, menneisyys kulkee aina mukana.
 
Aikansa itkettyään Nainen pakkasi kalapaidan hellästi kaapin perälle. Niisti nenänsä ja ajatteli, että yhden minä menetin. Yksi meni, mutta kolme jäi. Ei ole vieläkään varaa parturiin. Äiti leikkaa hiukset. Äiti halaa. Pitää sylissä ja lukee kirjaa. Nauraa. Rakastaa. Sillä jonain päivänä Nainen voi menettää nämäkin.  
 
Jonain päivänä Nainen voi antaa itselleen anteeksi, ettei osannut olla parempi pienelle kalapaitaiselle pojalleen.