Jotta yksinään pesuettaan huoltavan Naisen opiskelijaelämä ei olisi liian helppoa, haalii tämä burnoutin reunalla horjuvaan elämäänsä vielä yhden muuttuvan tekijän.
Kertaus; Nainen on siis väkertelijä. Käsissä pysyy yhtälailla sivellin, kuin ompelukonekin. Jälkimmäiseen on sentään koulutus hamassa nuoruudessa.
Mitä enemmän Naista ahdisti yksinhuoltajuuden kantoisen pellon kyntäminen, sitä enemmän hän väkersi. Väkertäessä heräsi hento ajatus, mitä jos näitä tekisi myyntiin asti? Kokeiluerä rautalankatöitä lähti sisaren työpaikalle.
 
Koulu imaisi Naisen taas tukkoiseen viemäriinsä, joten väkertelyille jäi vähemmän aikaa. Mutta ajatus kyti koko ajan. Sitten tuli tilaisuus päästä kokeilemaan omien tuotostensa myyntiä. Nimenomaan kokeilemaan. Päiväksi.
Naisella ei ole hajuakaan, mitä ihmiset oikeasti ajattelevat hänen tauluistaan ja muista tekeleistään. Mikä myy ja mikä on muuten vaan melkein söpöä, mutta ei ihan kuitenkaan. Siinäpä se selviäisi, varsinaisessa kenttätutkimuksessa. Sen jälkeen voisi miettiä jatkaako vielä eteenpäin.
Nainen siis varasi myyntipaikan ja alkoi laulattaa ompelukonetta. Aikaa olisi vielä hyvin. Mutta. Samaisesta paikasta aukeni yllättäen isompi mahdollisuus. O-ou. Nainen menee siis myymään tekeleitään suuremmalla arsenaalilla ilman mitään kenttätutkimusta ja toivoo vain parasta. Tässä tapauksessa paras tarkoittaa useita eri asioita. Että ei sataisi. Että ei eksy paljon (hyvänpäivän)tuttuja, eikä varsinkaan Mustasurma paikalle. Että tekeleet menisivät kaupaksi. Ja eniten, että niitä tekeleitä saisi ylipäätään tehtyä tarpeeksi. Kun on se koulu. Ja lapset.
 
Tylsyydestä Nainen ei ainakaan voi elämäänsä syyttää, mikäli mittarina on tekemisen määrä. Taloutensa ainoana piikana Nainen luonnollisesti raataa kaiken yksin joka tapauksessa. Hoitaa lapset ja lasten asiat. Siihen päälle koulutehtävät. Ja nyt ne väkertelytkin, joita on pakko saada valmiiksi ripeällä tahdilla, koska elämässä ennalta arvaamattomuus leijuu kuitenkin aina kaiken yllä. Flunssa voi kaataa petiin, käsi murtua, mitä tahansa voi vaania nurkan takana, jos jättää asiat viime tippaan. Kuten Naisella on valitettavasti aina tapana tehdä. Ja Mr.Murphy vallan rakastaa näitä viimetippailijoita. Se on kuulkaa nähty.

Juuri kun saa levitettyä kankaat ja kaavat kuuluu ”pyyhkiin”. Tai kurahousun puntti on karannut ylös. Avaimet hukassa. Toi kiusaa. Anna mehua. Mulla ei oo mitään tekemistä…  Työ keskeytyy koko ajan, mutta lapset ovat kuitenkin Naisen pääasiallinen projekti. Väkertely kannattaakin osuttaa sellaisiin iltoihin, kun Tytillä ja Eetulla on kaverit. Siunattu rauha voi kestää jopa kaksi tuntia. Ja kun lapset lähtevät Isilään, alkaa maaninen tekeminen.
 
Miksi Nainen sitten haalii lisää hommaa, vaikka päässä kuuluu tik-tak jo valmiiksi?  Koska pohjimmiltaan hän on käsityöläinen. Ilo ideasta valmiiksi työksi kasvaneesta tekeleestä on valtava.
Ollaanpa rehellisiä: Kotiaskareet ovat varsin tylsää toisintotyötä. Varsinkin lapsiperheessä. Kätensä jäljen näkee seuraavat 20 minuuttia, kunnes selkänsä kääntää ja kaaos on taas valmis. Pyykkivuori voi madaltua, jopa kadota hetkeksi, tullakseen aina takaisin. Sormenjäljet oven pielissä, hammastahnaroiskeet, kaatuneet maitolasit. Huoh. Eikä opiskelun kanssa ole paljon sen paremmin. Aina kun saa valmiiksi kymmenen sivun raportin lähteineen ja luetteloineen, tulee uusi tehtävä. Yksi tentti on luettu ja seuraava hönkii jo niskaan. Ei tule valmista ei. Paitsi joskus hamassa tulevaisuudessa, vuosien kuluttua. Sinne ei vielä katse kanna. Mutta kun silittelee sormissaan valmista väkerrystä, voi olla varma että vaikka kuinka selkänsä kääntää, se on ja pysyy. Oma jälki. Oma työ. Elämän mielekkyys.
 
Ja jos väkertelyt eivät mene kaupaksi, onpahan sukulaisten ja ystävien joulu- ja syntymäpäivälahjat taattu hetken matkaa eteenpäin.