Viimeviikkoina Naisen pään sisuksissa on käynyt melkoinen muhitus. Ei siinä mitään outoa ole, Nainen nyt sattuu olemaan keskivertoa kovempi muhittelemaan erinäisiä asioita. Tämä kyseinen on paitsi sitkeä, myös melko mahdoton.

Kyllästyttyään (aika laimea ilmaisu) alituiseen köyhäilyyn, Nainen alkoi jalostaa ”mitä jos” ajatusta. Viimeinen niitti taisi olla männäviikolla, kun Nainen joutui maksamaan 59 euron ruokaostokset luottokortilla seuraavan rahalähetyksen ollessa 26. päivä lapsilisien muodossa. Oli tasan ensimmäinen kerta, kun luotolla piti vatsan kurnintaa vaimentaa.

Naisen teesien mukaan ollaan mieluummin syömättä, kuin syödään velaksi. Lasten myötä Nainen on toki oppinut, että puhtainkin periaate joutaa yleensä likasankoon. Tällä erää oli vuorossa velaksi elämisen periaate.

 

No. Nainen siis muhittaa päässään ajatusta ja se ajatus on pienimuotoinen yrittäminen. Maailma on täynnä pikkupikku käsityösisustuskivailunettikauppoja, joten mitään suuria rahoja yhdennaisenyrityksestä on turha odottaa. Jos edes jotain ja silloin tällöin. Niinpä. Pienet ovat haaveet, jos haaveilee voivansa maksaa ruokaostokset omalla rahalla. Ja kaikessa saavuttamattomuudessaan sangen suuria.

 

Ideoiden köyhyyteen yrittäminen ei ainakaan kaadu. Aikapulaan kylläkin. Yksinhuoltaja pyörittää perhettään yksin. Aina. Kuljettaa lapsia, käy kaupassa, tekee ruuat, pesee pyykit, siivoaa, seisoo pihalla nostamassa pientä hiihtäjää pystyyn, viikkaa, noukkii, tarkistaa läksyt jne. Yksin.

Opiskeleva yksinhuoltaja tekee kaiken yksin JA lukee tenttiin ja paahtaa tehtäviä jokaisessa mahdollisessa välissä. On raporttia ja reflektoitavaa, on tutkielmaa ja ryhmätyötä. On kaikkea ja paljon, vaan ei yhtä. Aikaa.

Ja siihen sitten vielä yhdennaisenyritys, jotta voisi ostaa ruokaa, bensaa ja muuta oleellista kreditin sijaan debitin puolelta. Jep. Hullua ja mahdotonta.

 

Kaikesta mahdottomuudesta huolimatta Nainen väkertää mallikappaleita. Koko ajan ääni huutaa korvaan ”mitä suotta, ei tuosta koskaan tule mitään”. Ei ehkä tulekaan, mutta
tehtävä on. Sekin vähä tekeminen on tosin  h i d a s t a . Juuri kun saa tarvikkeet levitettyä pöydälle, kuuluu "tuu antaan kelkka varastosta”. Tai pitää selvittää kolmatta maailmansotaa. Aina joku tappelee jonkun kanssa, eikä koskaan ole mitään tekemistä. Ruokaa pitää syödä ja itsestäänhän se ei lautaselle kävele. Sitten on ne pyykit ja tiskit ja tentit ja ja….Niin se elämä on alusta alkaen epäreilua. Joillakin ei ole mitään tekemistä ja toisilla senkin edestä.

 

Pienimuotoinen yhdennaisenyritys. Hyvin pieni. Tulot jäisivät alle YEL:n ja ALV:n. Verot pitää tietenkin maksaa ja kirjanpidosta huolehtia, vaikka myyntiä olisi yhden taulun tai koristeen verran kuukaudessa. Sitten on vielä verkostoituminen, markkinointi, myynti, sellaisen pikkuseikan lisäksi, kuten tuotteiden valmistaminen, pakkaaminen ja postittaminen. Yksinhuoltamisen ja opiskelujen päälle.

 

Kaikesta huolimatta Naisen pää jatkaa sitkeästi, jopa lakkaamatta muhitteluaan. Nainen kyllä yrittää vaimentaa sen äänen, joka sanoo ”mitä jos” ja kuunnella sitä toista. Sitä joka mitätöi, vähättelee ja levittää pessimismiään.  Sillä äänellä on nimikin. Järjen ääni.

 

Niin kuin Nainen nyt koskaan olisi elämässään sellaista oikeasti kuunnellut.