Ihminen on kriisissään sangen itsekäs otus. Kun päässä mylläävät isommat voimat, ei sellaisia liikene minkään ylimääräiseen vatvomiseen. Nainenkin myöntää syyllistyneensä tähän itsekeskeisyyden lajiin. Kun minuuden alta vedetään matto, ei mikään tule palaamaan ennalleen. Luojan kiitos ei, mutta hetkeen jos toiseenkin selällään makaavan maailmaan ei mahdu kovin korkealentoisia. Oikeastaan paljon muuta kuin se kuuluisa oma napa.

 

Kun pahin kura alkaa olla ohi, ajattelu saa uusia ulottuvuuksia. Pienin askelin, itselleen armollisena täytyy toki edetä. Joskus käsikopelolla, säkkipimeässä. Toiset meistä ovat heitetty vähän isompaan sokkeloon ja matka ulos ja valoon on siten pidempi.   

 

 

Ihmisellä on oikeus tunteisiinsa. Nainen lisää tähän vielä, ihmisellä on oikeus tunteisiinsa JA valittamiseen. Silloin kun on aihetta valittaa, niin valitetaan. Jos tapaat ihmisen, joka ei koskaan nurise mistään, tapaat kävelevän aikapommin. Paska pitää päästä ulos. Paskaan ei saa kuitenkaan jäädä kiinni.

Naisen isällä oli kuolematon lause joka ikiseen murheeseen, joita Nainen kehtasi lapsena itkeä; ”onhan sinulla jalat ja kädet”. Asiaan vihkiytymättömille avattakoon, että Naisen isä tarkoitti tällä lohduttavalla lausahduksella, että aina jollain menee huonommin. Voi olla vaikka jalaton ja kädetön. Oltuaan koko yläasteen koulukiusattu ja tunnettuaan joka ikinen päivä pahoinvointia pelkästään siitä tosiseikasta, että piti ylipäätään olla hengissä, Nainen voi vain todeta, ettei paljon lohduttanut. Että on ne kuuluisat kädet ja jalat. Siksi Naisen pään saa punehtumaan seuraavasti aloitettu lause; ei saisi valittaa mutta… Miten niin ei saisi? SAA valittaa. Saa purkaa, nurista, kieriä itsesäälissä, kun siltä tuntuu ja sen aika on. Jos joku ei sitä kestä, niin olkoot kestämättä. Mitä tekee sellaisilla muovisilla ihmissuhteilla, jotka perustuvat vain kiiltokuvan kauniiseen, jotka eivät kestä minkäänlaista säröä onnellisessa kuoressa. Ei mitään.

 

Nainen ei tietenkään hae valittamisen oikeutusta niille yltiönegatiivisille kanssasisarille ja veljille, joiden pään yläpuolella leijuu musta pilvi missä ikinä he kulkevatkin. Heille, jotka nauravatkin vain toisella suupielellä ja löytävät aivan kaikesta jotain pahaa.

Se että aina jollain menee huonommin, ei ihan oikeasti auta yhtään. Paitsi jos se, suomalaiseen tapaan, sattuu asumaan naapurissa. Myönnettäköön, Naista ihan pikkiriikkisen hymyilytti, kun naapurin snobi jätkä veti bemarinsa autokatoksen tolpaan Naisen sitä silmillään todistaessa. No olihan se hauskaa. Mikäli Universumin Tasa-arvokomitea oli tuota hymyä todistamassa, Nainen saa kyllä rangaistuksensa. Kuten aina.

Naisen mielestä ihmisellä on siis oikeus valittaa. Joskus käy kuitenkin niin, että valitettuaan tarpeeksi kauan ja tarpeeksi isoon ääneen, tulee jotain joka todistaa Isän kuuluisat sanat oikeiksi. Jollain menee todellakin huonommin.

Niin paljon kuin Nainenkin on eroaan porannut. Tulittanut blogiinsa Lastenisän ja elämän epäreiluutta. Niin paljon, että luettuaan tänään jälleen yhdestä perhesurmasta, hävettää.

 

Nainen ei ole koskaan joutunut suhteissaan pelkäämään väkivaltaa. Erästä poikkeusta lukuun ottamatta. Eron aikana oli yksi riita ylitse muiden, yksi pimeä hetki, jolloin Nainen antoi parasta sanallista antiaan Lastenisälle ja näki tämän silmissä sen, mitä valittavan moni joutuu alati näkemään. Nyt se lyö. Ei lyönyt, mutta taisi olla aika lähellä. Ja koska Nainen on siunattu uskomattomalla tyhmyydellä, tämä suorastaan kerjäsi sitä. Tekeekö mieli lyödä? Anna tulla.

 

Lastenisä on kasvanut potentiaaliseksi vaimonhakkaajaksi tulevien perheessä. Lastenisän oma isä joi ja löi. Köyhyys ja kurjuus olivat käsin kosketeltavia. Silti se ei koskaan lyönyt. Ikinä. Naisen ei tarvinnut paeta yön selkään lapsineen pelkässä pyjamassa. Ei selitellä mustaa silmää portaissa kaatumisella. Väkivaltaa oli, mutta se oli sanallista. Ja siinä Nainen oli itse samalla viivalla.

 

Uutiset perhesurmista vetävät hiljaiseksi. Vaikka toki on niitäkin, jotka eivät näe elämässään enää mitään hyvää kenties taloudellisten ja muiden ahdinkojen vuoksi ja mielestään tekevät perheelleen palveluksen pelastamalla rakkaansa jäämästä paskaan kitumaan. Tekevät laajennetun itsemurhan, kuten termi kuuluu. Se on hyvin surullista ja hyvin sairasta. Mutta suurin osa on takuulla sitä pimeää porukkaa, jotka hautovat kostoa, vihaa, ajatusta, että jos en minä sinua saa, niin ei kukaan. Viimeinen sana. Lopullinen piste.

 

Lastenisä ei ole koskaan Naista lyönyt. Mutta vaikka kaikki todellisuuslaskelmat puhuvat vastaan, herää Nainen varsinkin näitä surullisia uutisia lukiessaan toisinaan ajatukseen; entä jos? Entä jos se kostaa sillä pahimmalla tavalla? Mitä enemmän erosta kuluu aikaa, sitä vähemmän tuollaista kannattaa edes miettiä. Uhka ei ole todellinen Naisen kohdalla. Joillekin valitettavasti on.  Lehdistä luetut ovat vain jäävuoren huippu. Moni herää joka ikinen aamu pelkoon, oman ja läheistensä hengen puolesta.

 

Kriisissään ihminen on itsekäs. Ero tuli ja kaikki meni. Elämä löi ja sattui pahasti. Ja silti on aina niitä, joita sattuu paljon, paljon pahemmin. Jotka pelkäävät pahemmin. Joita elämä lyö paljon pahemmalla kädellä. Pieniä ovat omat ongelmat siinä rinnalla. Ei voi kuin lähettää hiljaisen toiveen Yläkertaan, että ei enempää, jookos? Ei enää yhtäkään epätoivosta tekoa, äärimmäistä julmuutta. Itsekkyyttä nimeltä perhesurma.

Nöyräksi vetää näiden uutisten äärellä. Hävettää oma napa ja valivali. Maailma on paha ja epäoikeudenmukainen. Vaikka kuinka itsellä olisi murheita ja oikeus niistä valittaakin, aina jollain menee huonommin.

 

Kyllä siinä Naisen Isän lausahduksessa taisi sittenkin olla jotain perää.