Elämä se jaksaa yllättää. Aina niitä yllätyksiä ei oikein jaksaisi. Juuri kun Nainen ajatteli, että yhdestä kriisistä on hengissä selvitty, juoksee seuraava syliin.

Kävipä niin, että Nainen eksyi kanavasurffailullaan katsomaan ohjelmaa, jossa seurattiin synnytyssairaalan arkea. Jos sitä nyt arjeksi voi kutsua, kun Uusi Elämä kaikessa puhtaudessaan alkaa. Siinä se sitten jysähti, valtava tyhjyys. Musertava pimeys. Kriisi.

 

Niin, Naisesta piti tulla kätilö. Hän pääsi miltei puoliväliin unelmaansa, neljän ja puolen vuoden urakkaa. Sitten tuli ero ja yksinhuoltajuus ja mahdottomuus kolmivuoroharjoitteluun, jota kätilöopinnot ovat.

Puoli vuotta sitä mahdottomuutta piti yrittää, kunnes tuli aika lyödä kylmät faktat pöytään. Lapset eivät voineet olla heitteillä iltavuoroa, eivätkä varsinkaan öitä. Eikä Nainen voinut elää sen valtavan stressin kanssa, miten milloinkin lapset ja harjoittelun hoitaisi. Sillä se ei hoitunut. Ohjaajat (sairaalassa) olivat kyllä hyvin ymmärtäväisiä sen suhteen, että Naisen piti lähteä puolta tuntia ennen kello kymmeneen kestävää iltavuoroa ehtiäkseen vuoropäiväkotiin hakemaan Tyttiä ja Eetua. Eetun koulun alkaminen torppasi senkin, sillä ekaluokkalaiselle ei enää ole tarjolla ilta / yöhoitoa kunnan puolelta.

 

Loppu haaveelle. Piste. Uusi sivu.

 

Uutta Sivua on luettu nyt puoli vuotta. Nainen haki toiseen opinahjoon ja pääsi. Päiväopiskelua ja tulevaisuudessa päivätyö. Teoreettinen ja henkisesti uuvuttava opiskelu on aivan muuta, kuin käytännönläheiset kätilöopinnot. Toki kätilöpuolellakin oli rankaa. Hyvin rankkaa ja teoreettistakin. Mutta siinä oli jotain oleellista, mikä nyt puuttuu. Kiinnostus ja motivaatio.

 

Suomessa, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa, on kätilöksi mielivän käytävä ensin sairaanhoitajavaihe ja sitten vasta alkavat varsinaiset kätilöopinnot. Toki alusta asti on olemassa tietty punainen lanka, joka johdattaa haaveammatin saloihin. Esimerkiksi harjoittelut vastasyntyneiden teho-osastolla ja synnyttäneiden vuodeosastolla.

Voi miten ihanaa oli opastaa tuoreita vanhempia vauvan hoidon saloihin. Hoitaa äitiä, vauvaa ja perhettä. Miten tärkeää oli rohkaista ja tukea vanhemmuutta sen alkupäivinä. Miten merkitykselliseltä työ tuntui. Etuoikeutetulta. Nainen ei koskaan päässyt synnytyssaliin asti, mutta neljän oman synnytyksen jälkeen on kerran ollut tukihenkilönä, joten saattoi kalpeasti aavistaa mitä SE työ olisi ollut.

 

Kaikki nämä tunteet ja muistot tulvahtivat yhden typerän ohjelman takia. Naisesta ei tule kätilöä. Ja mikään ei koskaan tule yltämään samaan.

 

Miten jaksaa nykyisten opiskelujen köyhyyttä, velkaantumista ja projekti/tentti/raportti/reflektointiputkea, jos motivaatio kasvaa koiranputkea?

Miten jaksaa opiskelua, josta saa epävarman työn ja epävarman tulon sitten hamassa tulevaisuudessa, jos ylipäätään pääsee sinne saakka?

Todella huonosti.

 

Naisesta tuntuu, että elämä on kuin ampuisi haulikolla kärpästä. Ihan mielettömällä säkällä saattaa osua, mutta todennäköisyys ei ole kovin kummoinen. Ammatinvalinnan ongelma on siinä, että et aloittaessasi ihan varmasti voi tietää, mitä se todellisuus sitten lopulta on. Sitä kutsutaan hakuammunnaksi. Joskus nyt vain sattuu tulemaan vääriä valintoja. Nuoren henkilön kohdalla voidaan puhua itsensä ja paikkansa etsimisestä ja vanhemmat ovat niitä kuuluisia ammatinvaihtajia, kuten Nainen. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän on varaa huteihin. Pitää osua, vaikka todennäköisyys ei ole kovin kummoinen.

 

Mitkä ovat vaihtoehdot? Takaisin kätilöopintoihin ei ole paluuta. Ensinnäkin pitäisi jälleen hakea yhteishaussa ja käydä läpi prässi tehtävineen ja psykologin haastatteluineen. Kuinka hyvältä mahtaa CV:ssä näyttää se, että aloitetaan ykkösvaihtoehto. Lopetetaan se. Aloitetaan toinen. Lopetetaan se. Palataan jälleen ykköseen… Jep. Selitä siinä sitten elämäntilanteesta, kun toinen vetää paperiin pitkää miinusta johdonmukaisuudesta. Sitä paitsi käytännön, eli lasten puolelta Naisella ei vielä moneen vuoteen ole mahdollisuutta jättää heitä yksin kotiin illoiksi, eikä ainakaan öiksi. Moneen vuoteen. Ikä alkaa tulla nyt jo vastaan. Se siitä.

Entäs paluu entiseen ammattiin, myyjäksi? Harva myyjä tekee päivätyötä maanantaista perjantaihin. Poikkeuksena ehkä puhelinmyyjät, työ jota kerran kokeiltuaan Nainen ymmärtää karttaa. Kaikki kunnia sitä tekeville, ei ole helppoa hommaa. Kaupan työt ovat varhaista aamua, iltaa, viikonloppua. Ainakin kahta viimeksi mainittua. Entäs ne lapset? Just.

Sitten olisi vaihtoehtona jatkaa opiskeluja, joka on kuin vetäisi kivirekeä. Umpihangessa. Kolmenkymmenen asteen pakkasessa ilman hanskoja. Niin ja kenkiä. Kontallaan. No, ehkä hieman karrikoiden.

Tulevaisuudessa siintäisi pahimmillaan hieno ura kortiston ja pätkätöiden välimaastossa jumalattomien opintolainojen hönkiessä niskaan.  No tota…

 

Ero- ja neljänkympinkriisien jatkumona tuli siis ammatinvalintakriisi. Siinä missä Nainen ennen potki ja huusi, pisti kampoihin turpaan pätkivälle elämälle, hän on melkoisen apaattinen tämän kyseisen suhteen. Tyhjä ja äärimmäisen surullinen. Nainen voi vain lohduttautua sillä, että pääsi yli erostaan ja rakkaan talonsa myymisestä. Kenties pahastikin raavittuna, mutta hengissä kuitenkin.

Ehkä Nainen pääsee tästäkin yli. Jos vain tarpeeksi yrittää, voi osua. Vaikka sitten haulikolla kärpäseen.