Elämässä ei koskaan pitäisi sanoa ”ei koskaan”. Paitsi jos kyseessä on kaksi A:lla alkavaa asiaa. Nimittäin avo- ja avioliitto. Been there, ei tule toistumaan. Ja tämä nyt ei ole katkeran naisen puhetta, vaan silkka fakta.

 

Vielä joitain kuukausia sitten Nainen ajatteli, että arjen jakaminen olisi paitsi kannattavaa, myös suotavaa. Mutta kaikkeen tottuu, jos nyt ei ihan kahdessa viikossa, niin lopulta kuitenkin.
Naisen fb-kavereilla on usein seuraavan kaltaisia päivityksiä; Amanda oksentaa ja Janipetteri pitäisi viedä sählyharkkoihin. Niin ja lumityöt tehdä. Mies on viikon työmatkalla TIETENKIN juuri nyt.

Ja sitten päivittelijän ystävät kommentoivat vuolaasti säälien. On se kamalaa. Viikko yksin lasten kanssa. Ja kaikkee. Voimia ja kohtahan se sieltä työmatkalta tulee…

Nainen puree sormensa irti ettei nakuttele kommenttia; kokeile samaa 52 viikkoa vuodessa.

 

Tietenkin Nainen ymmärtää, että se ON kamalaa. Olihan hän itse samassa tilanteessa toistuvasti niiden kuudentoista vuoden aikana, jolloin parisänkynsä ja salaisuutensa Lastenisän kanssa jakoi. Mutta se ei silti estä pientä riemua, kun tietää mistä kaikesta selviytyy ilman miestä. Kun on pakko.

 

Vai onko se pakko kuitenkaan? Eikö Naisen nyt pitäisi kiiluvin silmin ampaista yöelämään etsimään sijaiskärsijää lapsiperheauvoonsa, jotta kaikki olisi, jos nyt ei aivan kuten ennen, niin jotain sinne päin kuitenkin? Eikä aamukahvipöydän toisella puolella jalkoja potkiva ja samasta lehdestä taisteleva uros olisi kaikin puolin tilanteeseen sopiva ratkaisu. Semminkin vaativaa yksinään huoltaminen on. Ei. Tiukka ei.

Ensinnäkin Nainen ei usko parisuhteeseen. Ei tasa-arvoiseen, kauniiseen, kaikkia osapuolia tyydyttävään liittoon. Tai parisuhteeseen kyllä, mutta sen liiton kanssa on toisin. Toisekseen Nainen ei ole yksin. Hänellä on Mies Ystävä. Paino sanalla ystävä. On ihanaa käpertyä joskus kainaloon. Mutta on vielä ihanampaa, ettei suhde koskaan tule johtamaan mihinkään sen suurempaan. Koskaan. Kultaseppä ei saa kaiverrettavaa, eikä muuttofirma töitä.

Nainen on liikaa kaikkea, jotta voisi ikinä olla kenenkään oma. Liian boheemi, liian kärsimätön, liian itsepäinen. Ajatuskin siitä, että pitäisi sovittaa omat aikataulut ja intohimonkohteet jonkun toisen vastaaviin on melkoisen vastenmielinen. Nainen on kerta kaikkiaan liian vapaudenkaipuinen ja itsenäinen sellaiseen. Niin ja aivan liikaa leijonaemo.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vaikeampaa on tehdä vastoin itseään. Joustaa. Nuorena sitä taipui jos jonkinlaiseen muottiin, vain koska niin pyydettiin. Sitä paitsi oli rakastunut. Halusi perustaa perheen. Ne on nyt nähty, joten jäljelle jää se ydin. Minuus. Tällainen minä olen ja tästä minä en tingi. Kuten nyt Nainen vapaudestaan, olkoonkin että sen hintana on melkoinen uupumus paikkapaikoin. Mutta toisaalta se tuo myös iloa. Minä pystyn. Pystyn, kykenen, riitän. Vaikka aina ei siltä tunnu, pystyn kuitenkin. En tarvitse tähän ketään.

 

Ei koskaan enää. Nainen maistelee niitä sanoja, eikä tunne lainkaan surua. Ei sellaista prinssiä olekaan, joka voisi pysäköidä hevosensa ikuisiksi ajoiksi Naisen kuistiin kiinni. Lähipiirin tarinat narsisteista, lehtien jutut vuosikausia piinaavista psykopaateista vahvistavat käsitystä siitä, että yksin aina kaunihimpi. Ja ennen kuin joku lukijoista alkaa hymistä tietäväinen hymy huulillaan, niin ei maksa vaivaa. Vakavat parisuhteet nyt vain sattuvat olemaan Naisen kohdalla juuri sitä miltä kuulostavatkin. Vakavia. Naisen elämä on vihdoin jollain tapaa henkisesti kepeää. Sitä ei upota yksikään kaksilahkeinen, joka tuo hammasharjansa mukana piintyneet tapansa ja odotuksensa pilaamaan kepeää henkistä ilmapiiriä.

 

Rakastaa voi monella tapaa. Suhteessa voi olla muutenkin kuin vakavuuden paino harteilla. Eri asia onkin, sopiiko se molemmille osapuolille.

Yksinäisyys saattaa toki tappaa, mutta niin sen voi tehdä parisuhdekin. Ja sellaisen nähneenä Nainen voi todeta syvällä rintaäänellä. Ei koskaan enää.