Sanovat viisaat, että anteeksi antaminen vapauttaa. Nainen seisoi sen jonon ensimmäisenä, joka tuhahti tulisesti moiselle. Naisella kun oli niin paljon ei anteeksi annettavaa. Paljon katkeruutta, vihaa, epätoivoa ja sellaisia vähemmän söpöjä tunnetiloja. Oli. Sitten tapahtui jotain.
Tarkemmin ajatellen, mitään ei tapahtunut. Mitään konkreettista. Nainen ei voittanut lotossa. Nainen ei kompastunut kristallipalloon ja nähnyt tulevaisuudessa yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Nainen ei saanut soittoa, jossa Lastenisän kerrottiin joutuneen sairaalaan kivuliaan tippurin vuoksi. Ei mitään näistä. Tuli joulu.

Ensimmäinen kohtaaminen.

Korkeimman ja Lastenisän armosta lapset siis olivat Naisen luona aattona. Vaikka oli Lastenisän vuoro ja isiviikonloppu. Ovelana eläimenä Nainen sopi palautuksen näyttämöksi vanhempiensa kodin. Tässä ei sinänsä ole mitään outoa, sillä perinteisesti joulupäivän alkuehtootunnit vietetään Naisen vanhemmilla kahvittelun ja kinkunsulatuksen merkeissä. Mutta olisihan Nainen voinut ajaa vielä kotiinsa lasten kanssa ja sopia vaihdon sinne. Olisi. Vaan ei sopinut. Ja niin Lastenisän oli määrä tulla hakemaan lapset juuri sieltä, missä itsekin vuosia, vuosia joulupäivän ehtootunnit vietti. Jos ei SE, niin ei sitten mikään voi kirvellä. Edes vähän.

 

Lastenisä tuli ja kohtaaminen oli ystävällinen. Mies tosin vältteli katsekontaktia, tai sitten eteisen laattalattialla oli jotain hyvin mielenkiintoista. Ehkä kivi. Vau.

Nainen puki lapsia ja Naisen isä jutteli oviaukossa pelästyneen eläimen lailla pälyilevän Lastenisän kanssa. Nainen olisi ennen ollut hyvin närkästynyt moisesta rauhaneleestä Naisen isän toimesta. No, oli Nainen vähän. Aluksi. Mutta Naisen isä on mies ja miehiä ei koske erokäyttäytymisen koodisto. Miehen mutkattomaan ajatusmaailmaan ei aina mahdu samaa vaikeasti tulkittavaa käsitekarttaa, jonka hieman isommilla rintarauhasilla varustetut henkilöt laativat hetkessä. Luopiolle ei saa jutella. Luopiolle ei saa olla mukava. Jos luopiota puhutellaan, katsotaan häntä nenänvartta pitkin ivallinen hymynkare huulilla.

Naisen isä ei ole lukenut sitä kirjaa, jossa erokäyttäytymisen koodisto kerrotaan, joten Lastenisä seisoi tutussa eteisessä ja puhui tuttuun tapaan tutun ex-appiukon kanssa.  Ja Naisesta tuntui…ei miltään.

Nada. Ei yhtään mitään. Ei vihaa. Ei katkeruutta. Outo tunne.

Juuri kun Lastenisä oli ahtamassa autoonsa nelikkoansa, Nainen huomasi Eetu Ekaluokkalaisen vaihtovaatekassin jääneen ja huusi perään. Lastenisä tuli vielä kerran ovelle. Lyöty. Se on oikea sana. Lyöty ja päälle peruutettu. Eikä se tuntunut Naisesta yhtään siltä, miltä oli etukäteen ajatellut.

 

Toinen kohtaaminen.

Lastenisä palautti rakettiostoksilla olleen Kalle Koululaisen muutama päivä ennen uuden vuoden aattoa. Niin, Nainenhan vihaa raketteja ja delegoi asian siksi pojan alulle laittaneelle urokselle. Sattumalta Nainen oli pihalla ja tapahtui toinen kohtaaminen. Muutama kohtelias sana, vähäeleinen, mutta hillitty käytös. Ei haistattelua. Ei vee-sanaa. Ei mitään. Kuin olisi naapurille puhunut. Sellaiselle vähän vieraammalle.

 

Ensimmäinen kohtaaminen olisi helppo selittää joululla. Naisen sydämessä rauha ja hyvä tahto. Menee sitä vähemmästäkin sekaisin ja alkaa uskoa sellaiseen humpuukiin, kuten anteeksiantoon. Joulu se oli.

Mutta sitten oli se toinen kohtaaminen.

Ajateltuaan asiaa muutaman päivän Nainen ymmärsi jotain hyvin oleellista. Päästyään vihdoin yli talosta ja sen edustamien asioiden myynnistä, hän pääsi yli Lastenisästä. Ei sillä, koskaan ikinä Nainen ei liittoonsa takaisin kaihonnut. Elämäänsä kylläkin. Kaikkeen siihen, mitä erossa menetti.

Lastenisä toki herättää edelleen miinusmerkkisiä tunteita, mutta ei enää vain siksi että sattuu hengittämään saman telluksen ilmaa, kuin Nainen. Ärsytyskynnys ylittyy teoista, ei siitä mitä Lastenisä edustaa.

 

Nainen lakkasi kadehtimasta. Hän uskoi vihdoin heitä, joiden mukaan Lastenisä vielä ymmärtää mitä menetti. Sen näki siitä lyödystä miehestä joulupäivänä. Sen näki punehtuvista silmistä ja värisevästä äänestä. Eikä se kuulkaa ollut lainkaan sellaista, kuin Nainen aina kuvitteli. Se ei antanutkaan suunnatonta riemua. Ehkä aluksi vähän, mutta ei sitten kuitenkaan.

 

Lastenisä ei tunnu enää miltään. Ja kun hän muutama päivä myöhemmin soitti Naiselle jälkikasvun haluttomuudesta olla isilässä, kääntyi puhe eroon. Nainen lausui lopulta ne sanat, joita ei olisi koskaan uskonut sanovansa. ”Olen antanut anteeksi. Olen yli kaikesta. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämässä”.

 

Tarkoittaako Nainen sitä, vai oliko se sittenkin vain tämä joulun aika? Se jää nähtäväksi. Anteeksiantaminen ja sen ääneen sanominen oli kuitenkin aika vapauttavaa. Toki Nainen on edelleen katkera muutamasta pikku seikasta, kuten nyt siitä että joutui eron vuoksi luopumaan kätilöopinnoista. Hyvin, hyvin katkera. Mutta niin kävi, minkäs teet. Anteeksi on annettu, ainakin jollain tasolla.

 

Yhdessä asiassa Nainen kuitenkin liioitteli. Ei hän sentään kaikkea hyvää Lastenisän elämään toivo. Se lottovoitto saa kernaasti tulla juuri tähän osoitteeseen.