Vuosi sitten oli lunta maassa. Paljon lunta. Pieni pakkanen ja aurinko paistoi utuisten pilvien läpi. Tasan vuosi sitten tähän aikaan Nainen ajoi viimeistä kertaa ihanaan taloon mäen päällä. Ja neljä  tuntia myöhemmin luovutti kotinsa avaimet, kuin irtihakatun käsivartensa.

Tunnelma pankissa ei ollut varsinaisesti hilpeä, mutta Nainen ei itkenyt. Luojan kiitos Nainen ei itkenyt. Se poru vasta autolle kävellessä ja monta kertaa sen jälkeen.

Siitä on nyt vuosi aikaa. Miltä se tuntuu? Ei miltään. Ei ennen kuin Nainen alkoi selata blogiaan, joka ei vuosi takaperin ollut vielä olemassakaan.

Yksi kirjoitus kertoo koti-ikävästä. Tai on kai niitä muitakin, mutta tämä erityisesti. Sen Nainen luki ja sitten päälle vähän valokuvien katselemista. Jo alkoi tuntua. Mutta se tunne on aika omituinen. Miten ihmeessä saattaa vuodessa unohtaa, minkä väriset laatat oli vessan lattialla, kun ne sinne itse aikoinaan valitsi? Miten vieraalta näytti keittiö, miten oudolta koko talo. Ja samaan aikaan niin tutulta. Rakkaalta.

 

Sanokoon kuka mitä tahansa eron alkamisesta sitä sinetöivän paperinpalan allekirjoittamisella, Nainen laskee sen talon myynnistä. Vasta silloin hän oli fyysisesti irti kaikesta. Siihen asti taloa piti remontoida, siihen asti talossa piti olla. Talo oli yhtä kuin elämä Lastenisän kanssa. Yhdessä rakennettu, lapsia ja kaikkia tulevia aikoja varten. Vaikka se oli tyhjä viimeiset puolitoista kuukautta, se oli koti. Oma.

Nyt talon myynnistä on kulunut tarvittava vuoden kierto, se joka pakottaa kohtaamaan juhlapyhien julmuuden. Sitä se totisesti tekikin.

Kulunut vuosi on ollut, miten sen nyt muotoilisi, mielenkiintoinen. Mutta tehnyt myös sille langetetun tärkeän tehtävän. Se peitti läpikuultavan harson alle yksityiskohdat, kirvelevät muistot ja kalvavan ikävän. Vielä se harso on jokseenkin läpikuultava, sillä mietteissään taloon voi edelleen palata. Mutta se ei enää tule mieleen huomaamatta. Yksityiskohdat sumenevat, kuten vaikka vessan lattian väri. Hyvä niin.

 

Koska vuosi on armahtanut talosta, unista siitä ja loputtomasta ikävästä, on elämässä toivoa. Kunhan vaan aikaa kuluu tarpeeksi, kaikki laimenee. Toki Nainen on tämän aina tiennyt. Hyvässä kuin pahassa. Ihanin onni hiipuu siinä missä pimein ajatuskin. Silti on jotenkin hassua huomata, että pahin on ohi. Ikävän kirvelevin kärki on katkennut. Sitä ei enää oikeastaan ole.

Ehkä oma osansa on Naisen uudella pienellä kodilla. Turvapaikalla, pesällä, jossa on pikkuruinen piha toisin kuin betonielementtihelvetissä. Olisiko Nainen osannut arvostaa rivitalopätkää ihanan yhdessä rakennetun talon jälkeen, mikäli ei olisi asunut niiden välissä paperiseinäisessä kerrostaloluukussa? Tuskin. Ehkä silläkin väliaikaismajoituksella siis oli tarkoituksensa.

Aina silloin tällöin Naisen mieleen hiipii ajatus siitä, että Lastenisällä on taas omakotitalo. Mitä sitten? Lastenisällä on paljon muutakin. Työ ja toimeentulo, avopuoliso hoitamassa lapsia ja asioita. Mutta. Lastenisällä on myös Hjallis Harkimon leuka ja valloittava luonne (no se oli vitsi, se valloittava luonne siis. Leuka on ihan totta), joten miksi vaivautua. Tuskin elämä kolmen teinin ja räiskyvän Mustasurman kanssa on aina niin auvoista silläkään suunnalla. Pankin kai se talokin on.

 

Vielä kun saisi taloutensa ja lasten asiat kuntoon, niin hätäkös tässä. Ehkä taas vuoden päästä voi huomata tapahtuneen jotain edistystä ja tolkkua. Sitä odotellen.