Isiviikonlopun kynnyksellä Nainen sai kuulla ihan uudesta perinteestä. Perinteen määritelmähän menee kutakuinkin tähän tapaan; perinne on tarina, kulttuuri tai tapa, joka muistetaan ja joka siirtyy sukupolvelta toiselle, joista voidaan sopia etukäteen tai joskus se syntyy itsestään. Tässä tapauksessa se ei syntynyt itsestään, vaan Mustasurman toimesta. Ja se menee näin;

 

Kun Lastenisä Taulusieniaivo hakee rakkautensa hedelmät torstai-iltapäivänä luokseen pitkää (Lasten mukaan nykyään HYVIN pitkää) viikonloppua viettämään, toistaa hän saman rituaalin joka ikinen kerta. Ennen kuin auto kaartaa Lastenisälän kotipihaan, hän muistuttaa takapenkkiläisiä seuraavasta asiasta; ei saa mainita äidin nimeä.

 

Ei. Saa. Mainita. Äidin. Nimeä.

 

Äidistä ei saa hiiskahtaakaan koko viikonloppuna. Muuten Mustasurma vetää herneen hengityselimeen ja syvälle. Eikä se sieltä lähde Lastenisän hauraista yrityksistä huolimatta. Ei sitten millään.

Kalle Koululainen kertoi, että Mustasurma oli suorittanut muikkusyöksyn autosta ulos, kun Tytti Tarhalainen oli alkanut puhua äidistä. Ajatella. Viisivuotias juttelee äidistä isiviikonloppuna. Kyllä sitä vähemmästäkin syöksyy. Kai.

Ensin Nainen puri nyrkkiään, ettei olisi päästänyt huutonaurua ulos itsestään. Koko juttuhan on täysin absurdi. Käsittämätön. Miten maailmassa Nainen voi olla näin suuri uhka Mustasurmalle, kun ei ole kertaakaan Lastenisän ulko-ovessa, saatikka Lastenisässä roikkunut.

Ehkä Mustasurma ei ollut siinä jonossa, missä itsetuntoa jaettiin. Ehkä Mustasurma on pitkästi vihainen. Kutsuihan Nainen tätä maailman vanhinta ammattia harjoittavaksi henkilöksi eräänä elokuisena iltana. Mutta lieventävänä asianhaarana huomioitakoon se tosiseikka, että näyttämö oli sentään Naisen olohuone, johon Mustasurma oli tullut ilman Naisen lupaa. Niin ja sitä ennen koeponnistanut Naisen puolen parivuoteesta ja istunut Naisen paikalla saunassa. Todennäköisesti paljaalla persiillä molemmat.

 

No. Ensin Naista siis nauratti. Sitten ei enää yhtään. Miltä mahtaa lapsista tuntua, että äidistä ei saa puhua. Ei saa sanoa sitä sanaa. Ei saa kertoa, mitä kaikkea on tehty. Missä on tehty, koska tyhmempikin tietää, että lapset tuskin keskenään ovat kaupunkiin ilotulitusta lähteneet katsomaan. Tai leiponeet pipareita. Käyneet kirjastossa, kaupassa ja mummilla. Ainakaan autolla.

 

Ensimmäistä kertaa lapset valittivat kuorossa, etteivät haluaisi mennä Isilään. Syyksi mainitsivat yksiselitteisesti, koska siellä on tyhmää. Tytti Tarhalaisen kaikki pehmolelut ovat ulkona leikkimökissä, eikä niitä saa tuoda sisälle! Pilaavathan ne toki sisustuksen, parempi homehtua talvi kylmässä ja kosteassa mökissä, niin ne voi sitten keväällä kärrätä kaatikselle hyvällä omalla tunnolla. Isilässä on tylsää. Isilässä ei saa tehdä mitään. Ei ole leluja, ei ole omaa huonetta (kaksi nuorinta punkkaavat Eetu Esikoisen huoneessa ja Kalle Koululainen nukkuu aulassa) eikä saa mainita äitiä. Isilässä on nyt uusi sheriffi ja se on alkanut näkyä lasten puheissa.

 

Niin kauan, kuin Mustasurma oli statistin roolissa mitä Lastenisän jälkikasvuun tulee, homma meni putkeen. Mustasurma oli se isin kiva tyttöystävä, joka toi karkkia ja leikki barbeilla. Tekipä se jopa ketsupista hymynaaman nakkikastikkeen päälle. Täydellinen kiva äitipuoli. Voi että!

Sitten Lastenisä ja Mustasurma muuttivat saman katon alle ja Mustasurma alkoi keksiä ihan uusia perinteitä. Niihin ei kuulu leikkiminen, eikä kivailu. Nakkikastikekin hymynaamoineen on vaihtunut mäkkisafkaan, sillä kuka nyt jaksaa kokata kuudelle lapselle. Hei haloo…

 

Isilässä on selvä jako lasten kesken, eikä se määräydy biologian, vaan osoitteen mukaan. Lastenisä ei tee mitään vain omien lastensa kanssa, vaan pikemminkin tuntuu olevan kallellaan Mustasurman jälkikasvuun päin. Ainakin lasten kertomusten mukaan. Esimerkki; Kun Mustasurman pojat saavat päähänsä heitellä koripalloa, on Kalle Koululaisen kerättävä sählymaalinsa kesken lämäilyn autotallin edestä pois. Viis siitä, että koripalloteline on Mustasurman poikien käytössä 24/7 ja Kalle Koululainen käy vain joka toinen viikonloppu.

Mutta mehän emme saa tuomita. Tietenkin Lastenisän pitää lipittää Mustasurman kannikkaa tässä tapauksessa, eikä olla omiensa puolella. Mustasurmahan voi koska tahansa vetää sitä kuuluisaa hernettä, sillä Lastenisän jälkikasvu on elävä todiste hänestä, jonka nimeä ei saa mainita. Siksi Lastenisän pitää olla ankara omilleen ja mielistellä Mustasurman lapsia. Siksi Lastenisän pitää noudattaa uutta perinnettä ja muistuttaa lapsiaan aina ennen kotipihaan kurvaamista, ettei äidin nimeä saa mainita.

 

Uusperheissä pitää aina olla kieli keskellä suuta sen suhteen, mitä tulee lasten tasa-arvoiseen kohteluun. Niin kehuissa, kuin komentamisessakin. Nyt puhutaan kuitenkin miehestä, jonka kieli roikkuu velttona suupielessä. Helppohan siihen on Mustasurman tarrata ja vääntää mieleiseensä suuntaan.

Naisen mielessä herääkin yksi kysymys ylitse muiden. Koska kuherruskuukausi Mustasurman ja Naisen lasten välillä on nyt selvästi ohi ja Mustasurma vihaa niin paljon Naista ettei sitä sanaa saa hänen talossaan edes mainita, miten kauan lapsilla mahtaa ylipäätään olla optio isäänsä?

 

Niinpä. Isilässä on nyt uusi sheriffi. Ja perinteet sitä myöten.