Nainen havahtui eilen eriskummalliseen asiaan. Tai ei siinä asiassa sen kummallisempaa ole, saatikka eris, mutta havahtumisen paikan se kyllä tarjosi. Nainen meni terveystarkastukseen opiskelutoimensa puolesta. Puolitoistatuntisen pakollisten lomakkeidentäytön (mm. alkoholinkäyttö ja masennusseula) ja erinäisten mittausten ohessa tuli puheeksi ero. Nuori ja kahta valtavaa valkokultaista sormusta nimettömässään roikottava hoitaja esitti Naiselle ratkaisevan kysymyksen; kauanko teidän erosta on?

Kauan ja kuitenkin vain yksi henkäys. Se näet riippuu ihan siitä mistä se lasketaan. Oliko se siitä, kun Nainen alkoi hautoa ”jos” ajatuksia (1v 10kk sitten)? Vai siitä, kun Nainen ilmoitti etsivänsä vuokra-asuntoa (1v8kk) vai muutosta (1v 9kk) vai siitä, kun Naisen piti palata takaisin kotiin, mutta Lastenisä jäi kiinni Mustasurman päältä ja avioerohakemus vietiin käräjäoikeuteen (1v2kk) vai yhdessä rakennetun talon myynnistä (11kk) vai avioeron virallisen päätöksen voimaanastumisesta (7kk).

 

Riippumatta siitä mistä koko souvi lasketaan alkaneeksi, erosta on kulunut jo enemmän kuin henkäys. Siitä on kulunut enemmän kuin on sosiaalisesti hyväksyttävää vastata epämiellyttäviin kysymyksiin ”no kun mä olen just eronnut”.

Heti eron jälkeen on hyväksyttävää surra, vihata, olla katkera ja infernaalisen vittuuntunut kaikkeen. Entä jos sitä tekee, laskentakaavasta riippuen, 7kk-1v10kk? Ei hyvä. Ei ollenkaan. Erosta pitää päästä yli. Selvitä voittajana. Välit entiseen puolisoon toimivat hyvänä mittarina selviämiselle. Mitä neutraalimpaa kanssakäyminen on, sitä paremmin on päästy yli.

 

Entä jos entisestä puolisosta on täysin mahdotonta erota ja saavuttaa edes jonkin asteista neutraaliuden tilaa? Kauanko siinä tapauksessa eroprosessi kestää? Kunnes lapset ovat aikuisia? Kunnes lapsenlapset ovat aikuisia? Kunnes ex-puoliso kasvaa koiranputkea? Kunnes itse kasvaa sitä? Nainen ei tiedä. Mutta jos hän jotain tietää, niin sen, ettei todennäköisesti tule koskaan saavuttamaan neutraalia tilaa. Tarkastelkaamme hieman lähemmin miksi.

 

Nainen joutuu vääntämään sellaisista asioista kuin; saako lasta tukistaa/läpsiä/töniä, riittääkö jogurtti aamupalaksi (koska on kiire) ja mitä seuraa, kun Mustasurman teini-ikäinen poika hieroo Tytti Tarhalaisen päätä kissanoksennukseen. Voiko neutraaliuden tilaa saavuttaa? Ei. Ei mitenkään.

Tietenkin Lastenisä kieltää tehneensä mitään. Selitteli ”et nähnyt koko tilannetta”. Mikä mahtaa olla sellainen tilanne, että aikuisen pitää ylipäätään käyttää fyysistä ylivoimaansa lasta kohtaan? Se on tasan sellainen tilanne, jossa auktoriteetti on menetetty. Kaikki muut keinot ovat menetetty. Jokaisella voi toki pimahtaa, mutta aikuisen tehtävä on opettaa lapselle mikä on oikea tapa purkaa kiukkua ja turhautumista.

Vaikka ei tuntisi suomen lainsäädäntöä, voi silti päässään pähkiä kuuluuko fyysinen ylivoima koskaan mihinkään suhteeseen? Ja jos se ei kuulu parisuhteeseen, miksi se sitten kuuluisi kasvatukseen. Akka ottaa päähän, niin on ihan okei vetää sitä vähän tukasta, noin niin kuin kasvatuksellisin näkökulmin. Niinpä. Ihan kaikessa rakkaudessaan.

 

Nainen vääntää Lastenisälle ratakiskosta, että rankaisun ja fyysisen kajoamisen välille on ihan turha vetää yhtäläisyysmerkkejä. Rankaisu voi olla ihan yhtä hyvin arestipenkkiä, kännykän- ja viikkorahan takavarikointia, kuin jonkin muun saavutetun edun peruuntumista. Rankaisu on pelote, ei ihminen, varsinkaan oma isä. Kärjistäen; Miten aikuinen nainen laittaa kampoihin hakkaavalle puolisolle, jos oma isä on teoillaan opettanut sen olevan ihan okei. Ansaittua.

Mikäli fyysinen kajoaminen on kasvattamista, mikä on sen asteikko? Jos sipsien murustamisesta sohvalle seuraa avokämmentä, mitä tapahtuu auton kolhimisesta polkupyörällä? Turpaan? Jos se oli vahinko, niin vähän turpaan ja jos se oli tahallaan, niin kunnon mylly päälle.

 

Näitä ja monia muita kasvatusnäkökohtien karilleajoja Nainen joutuu käymään läpi Lastenisän kanssa. Kyllähän Nainenkin on selkäänsä lapsena saanut, kuten valtaosa suomalaisista. Se oli silloin, kun siitä ei ollut mitään lakia olemassa ja kaikki saivat selkäänsä. Paitsi kiltit. Eikä Nainen ollut erityisen kiltti lapsi, joten sai selkäänsä. Mutta paksunahkaisena ei oppinut niistä mitään. Olisi ehkä oppinut enemmän, jos olisi kaiken sen rankaisun sijaan saanut syliä enemmän.

Mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe. Miten voi elää jatkuvan pelon kanssa, jos jotain sattuu?  Miten erosta voi koskaan päästä yli, jos toinen ei vain tajua?

Ei mitenkään. Eroprosessi kroonistuu, kipu jää päälle.

 

Nainen siis havahtui siihen, että erosta on kulunut jo tarpeeksi aikaa. Enää ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää olla katkera. Onneksi Naisen ei tarvitse käyttää eroa katkeruutensa selitteeksi. Lastenisä sopii siihen sarkaan loistavasti. Ja mikäli Lastenisän kanssa eilen käyty ja sangen tiukkasanainen kehityskeskustelu kasvatusnäkökohtien seinää päin juoksemisesta ei tuota mitään tulosta, niin viranomaistaho sen ehkä lopulta tekee.

Seuraavaa havahtumista odotellen.