Isiviikonlopun sunnuntaina Kalle Koululainen laittaa äidilleen tekstiviestin kuvan kera. Siinä lukee ”tarviiko mennä kouluun, kun oon niistänyt nenän iha rikki ja se on turvonnut”

Kuvassa pojan nenä hieman punoittaa joten Nainen soittaa ja kertoo ilouutiset. Nenän rikkiniistäminen tuskin lienee koulun virallisen linjan mukainen syy poissaoloon. Sen koommin kun Nainen ja Eero Esikoinen viettivät saikkulötköpäivän, on Kalle Koululainen kärkkynyt tilaisuutta samanmoiseen.  Naiselle on kuitenkin kehittynyt vuosien myötä tarkka lintsausvainu, joten kärkkyminen on ollut tuloksetonta. Muutama ”maanantaiaamun ripuli” on mennyt tuon tarkan seulan läpi, mutta nenän rikki niistäminen karahtaa verkkoon komeasti kuin eräänkin Granlundin ilmaveivi.

Maanantaiaamuna Kalle Koululainen soittaa ja sanoo olevansa kuumeessa. Sillä irtoaa jo lupa jäädä kotiin ja Nainen lähtee hakemaan poikaansa Lastenisän luota. Ja kas. Rikkiniistetty nenä ja näppyläiset posket näyttävät erehdyttävästi märkäruvelta. Kuumetta ei sittenkään ole, mutta vapaapäivä tuosta herkästi tarttuvasta vitsauksesta kyllä heltiää.

 

Koska näin laajalle levinnyt märkärupi ei taltu enää kotikonstein, Nainen soittaa paikalliseen terveyskeskukseen ja pyytää aikaa lääkärille antibioottikuurin saamiseksi. Ja kas toisen kerran. Kyseinen maanantai sattuu olemaan juuri SE maanantai, jota edeltävän yönä Suomi teurasti Ruotsin Korkeamman siunaamin maalilukemin 6-1. Puoli kuntaa on ”maanantaiaamun ripulissa” ja jonottaa terveyskeskuksen päivystyksessä.

Tiistaiaamuna uusi yritys. Kouluun ei saa mennä ennen asianmukaisen lääkityksen aloittamista, joten Kalle Koululaiselle lankeaa vapaapäivä. Ja koska Eetu Eskarilaisen samannimisessä paikassa on väärään kouluun tutustuminen (syksyisen muuton vuoksi), lankeaa Eetu Eskarilaisellekin vapaapäivä. Tytti Tarhalainen menee päiväkotiin, sillä Nainen on suunnitellut Poikien Vapaapäivän. Kunhan ensin käydään lääkärissä, tehdään jotain kivaa.

 

Kiva alkaa pizzan syömisellä ja jatkuu kysymyksellä, lähdetäänkö Koskelle? Kaksi poikamerkkistä ruopii jo ovella, ennen kuin Nainen saa kysymysmerkkiä lauseensa perään.

Koski on iso pienessä paketissa, luonnon paras leikkipuisto. Kaatuneet puut risteilevät veden yllä ja kiviä pitkin on mahdollista edetä alajuoksulta ylös asti. Kiipeily, keppien uittaminen ja kivien heittely veteen ovat vuosituhansia olleet lasten ja lastenmielisten lempipuuhaa, johon evoluutio ei ole tuonut mainittavaa muutosta.

Vaikka koski on kesy, Tytti Tarhalainen on kuitenkin pieni ja siksi tämänkaltainen retki tehdään isojen ja ketterien toimesta. Näistä jälkimmäinen tosin osoittautuu kuvailemaan vain kahta poikamerkkistä osanottajaa.

 

Eetu Eskarilainen ja Kalle Koululainen hyppivät kiveltä ja puunrungolta toiselle, ketterinä kuin pienet apinat. Niillä on sopivan pienet jalkaterät ja notkeat raajat. Molemmat seikat helpottavat huomattavasti askelkohtien valitsemista. Nainen kiipeilee perässä, kiusallisen tietoisena takin taskussa olevista kännykästä ja autonavaimista, jotka mahdollisen koskessa uimisen jälkeen menettäisivät terävimmän teknisen toimintakykynsä. Kännykkä on jo vanha ja toimiihan auton ovet keskuslukituksen sijaan manuaalisesti, ajattelee Nainen ja antautuu koskiseikkailulle täysillä. Tai niin täysillä kuin parhaan tasapainonsa liki kaksikymmentä vuotta sitten saavuttanut vain voi.

 

Yläjuoksulla Nainen kiipeää kosken isoimman kiven päälle ja aprikoi. Hyppäänkö veden yli? En. Hyppään. En uskalla. Ei hitto. HYPPÄÄN! Ja niin Nainen suorittaa poikiensa suureksi riemuksi kiveltä loikan, joka saisi itse maalivahtivalmentaja Nurmisen kateelliseksi. Suoraan turvalleen. Toisin kuin Nurminen, Nainen ei osu pokaaliin.

Housunpuntit vihreänä, mustelma polvessa ja käsi kipeänä Nainen nauraa yhdessä poikien kanssa. Olipa lento.

 

Yläjuoksulla pojat heittelevät kiviä veteen ja katsovat silmät pyöreinä miten voimakas virta vie ne ennen kuin osuvat pohjaan. Myös keppi pitää laittaa matkaan. Ja keppiä pitää uittaa ja auttaa taas uudelleen matkaan, kun koski kuljettaa sen kivikkoon tai puunkarahkan taakse. Eetu Eskarilainen ja Kalle Koululainen loikkivat takaisin alajuoksulle, kiveltä kivelle ja puun rungolta puunrungolle. Ketterät pienet apinat. Juuri kun Nainen ajattelee kotimatkalla ostettavia jäätelöitä jotka kruunaisivat tämän kivan retken, kuuluu molskis. Oikeasti sitä ei edes kuulu, sillä veden pauhu on melkoisen äänekästä. Ehkä se on vaisto tai äitien tapa pitää silmiä takaraivossaankin, mutta se sekunti minkä Nainen on ollut selkä koskeen päin tulee nyt päätökseensä ja hän näkee Kalle Koululaisen onkivan vyötäröönsä asti koskessa mulinutta Eetu Eskarilaista.

Vettä ei ole paljon, mutta virta on voimakas ja siksi kaatoi liukastuneen Eetu Eskarilaisen istualleen veteen. Ensin Eetua naurattaa, mutta pian jo itkettää. Nainen riisuu läpimärät housut ja lenkkarit, sitoo miltei kuivana säilyneen takin vyötärölle ja vakuuttelee Eetu Eskarilaiselle, ettei tämän perintökalleuksia näy takkiviritelmän takaa. Se kun sattuu olemaan pojan tämän hetken suurin huoli.

 

Eetu Eskarilainen saa reppuselkäkyydin autolle, jossa koskenlaskija surkeana tiedustelee mahdollisuutta käydä kotona vaihtamassa vaatteet ja tulla sitten uudelleen. Naisen ei tarvitse vastata mitään, sillä taivas repeää ja langettaa koko iltapäivän kestävän sateen ja ukonilman. Tullaan joku toinen kerta taas. Varmasti.

 

Kotona Nainen kaivaa pakastimesta jäätelöä, joka on saanut olla siellä ihan rauhassa. Kummallista. Ennen eroa niin ei tapahtunut koskaan. Pojat nauttivat annoksistaan ja suihkussa lämmennyt Eetu Eskarilainen kysyy;

”Äiti, voitaisko me mennä joskus metsään retkelle?”

”Joo, miksi?”

”No kun voitais leikkiä ja syödä eväitä ja rentoutua”.

 

Vapiskaa Hoplopit ja maalliset tavarahelvetit. Teillä on haastaja.