Pääsiäinen oli paras sitten miesmuistiin. Oikeastihan tuo sanonnan pitäisi kuulua NAISmuistiin, sillä kuten me kaikki hyvin tiedämme, nainen ei unohda koskaan.

Voi miten lämmin ja aurinkoinen Pääsiäinen. Lämpömittarin näyttöön piirtyi digitaalinumeroilla kahdeksantoista ja se oli sentään varjoisan puolen lukema.

 

Ihana valo saa Naisen tilaan, jota voi kuvailla sanalla ulkoilumania.

Pihalla ollaan aamusta iltaan, syödään ruoka kerrostalokolmion parvekkeella ja taas lähdetään ihanaan valoon. Sinivuokot tulevat yhtä aikaa asfaltilla narua pyörittävien tyttöjen kanssa. Kerrostalon pihalla on elämää ja pieniä ihmisiä. Nainen kaivaa aurinkorasvan kaapista ja aloittaa taistelun pisamia ja palamista vastaan.  Sota on jo alkulaukauksesta hävitty, mutta Nainen haluaa ottaa jokaisen lämpimän säteen vastaan, sillä pian taas sataa ja saa olla sisällä. Saa. Saa tiskata, pestä pyykkiä, korjata Kalle Koululaisen farkut ja siivota jauhokaappi. Niin kauan kuin lämpö hellii, Nainen suorittaa talouttaan minimikapasiteetilla. Tiskivuori kasvaa ja roskat haisee. Mutta kukapa niitä olisi nuuskimassa kun kaikki ovat ulkona. Jäätelötötterö ajaa välipalan virkaa ja perjantai-illan punaviinilasi vaihtuu pakastimessa jäähtyneeseen siideriin. Ihana varaslähtö kesään.

 

Itse rakennetussa talossa mäen päällä kevät oli aivan oma lukunsa, jonka rinnalla kerrostalokolmion parvekekauden avaaminen on vain kalpea varjo. Nainen kantaa päättäväisesti paperinkeräykseen omakotitaloasumista sivuavat mainokset (Puutarha, rakennus jne.) ja painaa huolellisesti kaikki entistä elämäänsä sivuavat muistot takavasemmalle. Siellä on jo aika paljon tavaraa, mutta Nainen ei suo ajatustakaan sille mitä viisaammat sanovat tunteiden ja muistojen tukahduttamisesta. Aikansa se on surussa märehtimiselläkin. Nyt on kevät, pienellä parvekkeellakin.

Kyseinen tila on kuitenkin tarkoitettu korkeintaan kahdelle sirolle pikkutuolille ja ehkä pikkupikku pöydälle. Naisella on kaksi lepoasentoon taittuvaa muovista korkeaselkäistä tuolia, pari pienempää puista ja yksi lasten pikkuinen puutarhatuoli. Niin ja pöytä. Iso ja kaksi kesää palvellut puinen puutarharyhmä päätyi erossa Lastenisälle ja näillä jäljellä olevilla on sitten sisustaminen. Parveketta ei tosin parhaallakaan tahdollakaan voi sanoa sisustetuksi. Tuolit ovat tiukassa rivissä ja riitelevät hiekkalelujen, kaivureiden ja niiden talvisten rattikelkkojen kanssa tilasta. Ja riitaa tulee myös kahdesta lepoasentoon taittuvasta muovituolista. Tytti Tarhalainen ja Eetu Eskarilainen valloittavat tuolit ja soppa on suolaa vaille valmis, kun Kalle Koululainen saapuu kaverinsa kanssa ja haluaa samaiselle parvekkeelle nauttimaan kylmää mehua. Kerrostalon pihassa olisi lääniä ja tuoleja vaikka tivolin tulla, mutta Naisen jälkikasvu kavereineen haluaa juuri kyseiselle parvekkeelle ja kahdelle parhaalle tuolille. Matematiikkaa taitamatonkin ymmärtää tämän yhtälön mahdottomuuden.

Nainen jakaa parvekevuoroja ja Tyttöprinsessa vastustaa niitä äänekkäästi. Miltei viisivuotias on MINÄ ja se minä tahtoo olla aina vuorossa ja jonon ensimmäinen. Yhtä päättäväisesti kuin nuori neiti kampeaa itsensä parvekkeelle ja pukkaa Kalle Koululaisen puolta itseään isomman ystävän pois toiselta parhaalta tuolilta, Nainen hakee sätkivän sähikäisen takaisin sisälle. Kalle Koululaisen ystävä on ainokainen ja hyvin hämmentynyt tästä sisarussuhteen taitolajista, taistelusta paikasta auringossa, joka ei kunnioita edes isonveljen ystäviä. Tytti Tarhalainen antaa lajinäytteen kerta toisensa jälkeen. Sinnikäs likka. Joku saa siitä vielä hyvän vaimon…

 

Tyttöprinsessa löytää pian uuden kiusattavan ja kerrostalokolmioon laskeutuu ihana rauha. Hetken kuluttua parvekkeelta kajahtaa vaativa ja lyhyt; ÄITI! Evoluution on tehnyt Naisen peräosastoon vieterin, joka pompauttaa Naisen takaisin ylös aina istumaan päästyään, mutta vuosien myötä se on menettänyt parhaan napakkuutensa. Vieteri siis, ei peräosasto. Tälläkin kertaa Nainen tyytyy ensin kysymään ”mitä”, ennen kuin nostaa ruotonsa tuolilta. ”Tänne äkkiä” - huuto tulee sensorttisella äänenpainolla, että Nainen ottaa kuuden loikan matkan kahdella ja ehtii siinä sadasosasekunnissa maalata mieleensä vähintään kaksi kamalaa vaihtoehtoa. Kumpikaan niistä ei osu oikeaan. Kalle Koululainen kannattelee hädissään yläkiskolta pudonnutta parvekelasia ja hänen ystävä on hirnumisestaan päätelleen löytänyt tilanteesta jotain perin koomista, joka ei ihan aukene Naiselle ja Kalle Koululaiselle. Nainen nappaa isosta ja painavasta parvekelasista kiinni, eikä tiedä kumpi tunne pitäisi päästää valloilleen. Järkyttävä korkeanpaikankammo vai puuskassa puhaltava raivotuuli. Neljä kerrosta alempana on autoja parkkipaikalla, eikä Naisella ole mitään käsitystä, miten lasin saa takaisin kiskolleen. Tai kauanko jaksaa pitää sitä.

Korkeaa lasia on miltei mahdoton yrittää laittaa paikalleen nousematta tuolille, mutta yhtä mahdotonta on nousta, sillä pienikin horjahdus tietäisi päätymistä Nissanin keularumisteeksi. ”Mää en oo ikinä ollut sulle näin vihainen” sihahtaa kiukku Naisen äänellä. He kaikki tietävät sen valheeksi. Siinä missä Eetu Eskarilaisen lempinimi oli pienenä Sabotashe, Kalle Koululaista voisi kutsua ”Säätäjäksi”. Pojalla on aina jotain säätöä meneillään.

Pienen hetken mielessä käy kuinka kätevää olisi tämäkin asia ulkoistaa miesmerkkiselle luontokappaleelle ja antaa nasevia neuvoja turvamarginaalin päästä. Miestä ei kuitenkaan kävele ihmeen oikusta paikalle. Seitsemäs yritys ja maitohapoista tärisevät kädet tuottavat vihdoin halutun tuloksen. Lasi kiipeää takaisin kiskolle oikeassa kulmassa ja alapuolella olevien Nissaneiden ja Toyotojen omistajat saavat jatkaa elämäänsä onnellisen tietämättömänä mitä neljä kerrosta ylempänä oli tapahtua.

 

Naisen kiukku laantuu yhtä nopeasti kuin nousikin, mutta Kalle Koululainen löytää hirnuvan kaverinsa kanssa liukkaasti tiensä ulos. Tytti Tarhalainenkin haluaa hyppimään ruutua ja piirtämään asfalttiin liidulla ja lähtee Eetu Eskarilainen vanavedessään pihalle. Kaksi halutuinta tuolia jäävät tyhjilleen, mutta vain hetkeksi. Iltapala nautitaan taas parvekkeella.

Voi miten ihana kevät.