Loma on ihana irtiotto ja aikaa pestä ikkunat. Siis loma. Sairasloma on Naiselle sosiaalinen kuolema. Mikäli lapset ovat isällään, ensimmäinen keskustelukumppani saattaa löytyä iltapäivällä kalatiskin takaa. Tai pankista. Kirjastosta. Soneran asiakaspalvelusta, kun netti ei taaskaan toimi. Sosiaalisena tapauksena Nainen lievästi muotoilen kärsii tästä seikasta. Ystävät ovat päivällä töissä, eikä radio riitä inhimilliseen vuorovaikutukseen. Päivät menevät ihmeelliseksi hiljaiseksi puuroksi. Jos pitäisi sekä imuroida, että tiskata, toinen niistä on liikaa. Tämä lienee tuttu ilmiö monelle työttömäksi jääneelle. Mutta koska ihminen on sopeutuvainen eläin, alkaa Nainen järjestää itselleen päiväohjelmaa. Hän kirjoittaa ja maalaa, kuin tekisi sitä työkseen. Novelleja, runoja, tajunnan virtaa. Itsekritiikki on tässä kohtaa hyödytöntä, tärkeintä ei ole lopputulos vaan tekeminen. Mikäli hänen täytyy tässä kohtaa elämää jäädä kaiken ulkopuolelle, sen voi tehdä edes jotenkin siedettäväksi. Sopeutumalla.

Ihmisellä on tarve kuulua johonkin. Freudin mukaan mielenterveys on yhtä kuin kyky rakastaa ja tehdä työtä. Koska pyykkien viikkaamisen kutsuminen ”työksi” tuntuu Naisesta itselleen valehtelemiselta (sitä mitenkään väheksymättä), hän tekee ”työtä” näppäimillä ja siveltimellä. Ja kas. Siinä onkin yllättäen ensimmäinen hyvä puoli erosta. Mikäli joku nyt kadehtii tätä mukaihanaa joutenoloa, lievennettäköön sitä sillä tosiseikalla, että päivät pitkät maalaaminen tai kirjoittaminen ei elätä. Tulot kasvavat tasan nolla prosenttia. Ja voitte uskoa, että ne eivät sairaslomailevalla opiskelija yksinhuoltajalla muutenkaan ole päätä huimaavat. Tietää ken kokeilee.

Entä, ne muut hyvät puolet sitten. Yhtäkkiä hyviä puolia alkaa putkahdella tajunnan takapuolelta. Ensinnäkin yksin valvominen on ihanaa. On vain kaukosäädin, sohva ja ihana rauha. Kukaan ei kuorsaa toisella sohvalla juotuaan taas kerran huikalla kolme isoa Karhua. Ei tarvitse lukea kotokielisiä sarjoja huulilta, ne todellakin kuulee. Yksin valvomista seuraa ihana yksinnukkuminen. Sitä Nainen toisaalta harrasti jo avioliittonsa aikana, helvetillisen kuorsauksen vuoksi. Lastenisän siis. Nyt se infernaalisen epäinhimillinen hereillä pitävä mekkala ei kuulu edes seinän läpi. Sitä ei ole. Luojalle kiitos.

Lastenisä kulutti kaikkea ja paljon. Hermoja, rahaa ja ennen kaikkea, ruokaa. Yhden juusto – ja leikkelepaketin illassa. Vierasvarapullat pakkasesta. Lasten karkkijemmat. Ahmi kaiken ja paljon, sillä siihen elopainoon piti jo jotain syödäkin. Vaateita ei tietenkään voinut pitää kahta kertaa peräkkäin, joten pesukone lauloi koko ajan. Kaikkea kului paljon. Ihan kaikkea. Ja loput roskiin. Tämä seikka sai Naisen stressikäyrän nousemaan. Jos Nainen tarvitsi, sanotaan nyt vaikka shampoota, hän otti kerralla sen verran kuin tarvitsi. Mitä teki Lastenisä? Kaatoi kouraansa ja sanoi ”oho”. Ja eikun ylimääräiset viemäriin. Miten vaikeaa voi olla ottaa mitä tahansa tarvitsemaansa vain sen verran kuin tarvitsee? No, tämä tuli jo varmasti selväksi. Lastenisän poistuminen Naisen taloudesta leikkasi miltei puolella kauppalaskua. Jälleen hyvä puoli. Juustopaketti säilyy hamaan homehtumiseen saakka, lasten namit karkkipäivään ja shampoopullon käyttöaste täydet sata prosenttia.

Koska ihminen on sopeutuvainen eläin, kaikesta kurjuudesta on löydettävä myös hyviä puolia. Voisi ajatella, että Naisella oli järvi, joka kuivui. Puf, tuosta vaan. Sinne män. Nainen istuu järven rannalla ja katselee muuttunutta maisemaa. Itkee ja ikävöi. Piehtaroi menetyksessään. Ja sitten, yhtäkkiä. Alkaakin sataa. Pienet pisarat ovat mitättömiä järven rinnalla, mutta kun tarpeeksi kauan sataa, alkaa kuivuneelle pohjalle muodostua lammikkoa. Nämä pienet pisarat ovat niitä hyviä puolia, mitä avioerosta seurasi. Ja jonain päivänä, vaikka siihen menisi vuosia, Naisella on taas järvi.