Naisen mieltä on askarruttanut erään Amerikkalaisen lasten kasvattamista koskevan tutkimuksen tulos, jonka mukaan yhtä positiivista kommenttia vastaan sanotaan jopa neljäsataa negatiivista. Kyllä. Neljäsataa. Näitä kommentteja sen syvemmin tietämättä voisi arvioida, että negatiivissävytteisiä ovat myös kaikki ei, älä ja lopeta sanalla alkavat.

Jokainen vanhempi tietää, että viimeistään vuoden ikään ehtiessään lapsen jalat ja sormet ovat varsin vikkelät, eivätkä korreloi lainkaan suhteessa ymmärryksen tasoon. Niinpä kasvatus muodostuu jo turvallisuusnäkökantaisesti sellaisista lauseista kuten ”Ei saa laittaa suuhun kiviä/kolikoita/legoja/tupakantumppeja. Ketään ei myöskään saa lyödä eikä purra, eivätkä ihmiset tapaa tykätä silmien tökkimisestä sormilla. Taaperon kasvattamiseen tarvitaan urakalla negatiivisen latauksen omaavia lauseita, sillä jos jää perustelemaan liikenteen vaaroja näille huimapäille, on lapsi jo todennäköisesti ajotiellä. Lähdekirjallisuutta Nainen ei enää muista, mutta napakka ”EI!” kuulemma tehoaa paremmin, kuin ”älä” -alkuinen lause. Niinpä Nainenkin toteaa käyttäneensä jokaisen neljän lapsen kohdalla tuota pysäyttävää sanaa. Monta kertaa tunnissa. Sen hienoinen vaikutus alkoi näkyä yleensä siinä kolmen vuoden toistamisen jälkeen. Tai ehkä lapset vain kyllästyivät tunkemaan kiviä suuhunsa. Mene ja tiedä.

 

Negatiivissävytteiset ilmaisut muuttuivat vuosien saatossa lasta suojelevista jokseenkin muun sorttisiin.

”TAASKO sun takki on lattialla. Enkö ole sanonut miljoona (tai ainakin neljäsataa) kertaa että se laitetaan naulakkoon. Kuka on pissannut renkaalle? Mikset sää yhtään ajatellut ennen kuin teit noin? ”

Tarpeeksi nalkutuksella päätään seinään lyötyään Nainen otti toisenlaisen lähestymistavan. Ensimmäinen ”kiva kun laitoit takin naulakkoon” lausahdus sai ensin aikaan hölmistyneen katseen, joka suli sittemmin hämmentyneeseen hymyyn. Takki löysi paikoilleen huomattavasti useammin, kuin nipottamalla. Sama toistui tiskipöydälle asti jaksavien murokippojen ja nostettujen vessanrenkaiden kohdalla.

Siihen tosiseikkaan, että lapsi useimmiten tekee, ennen kuin ajattelee, se ei tosin auttanut. Mutta mikään teoriahan ei ole aukoton. Kiitos toi lisää kiittämisen aihetta, vaikka se kuulosti aluksi teennäiseltä vitsaa säästämättömän kansan tyttären korvaan. Sanoa nyt ääneen asioita, jotka ovat itsestään selviä. Mutta se toimi. Ainakin joidenkin asioiden kohdalla.

 

Avioeron yksi iso hyvä puoli on, että se pakottaa urakalla miettimään omaa käytöstään ja toimintatapojaan. Kun liitossa on paha olla, se kostautuu myös lapsille. Kunhan vaan jotenkin saatiin päivä iltaan ja lapset nukkumaan, oli saldona, jos nyt ei ihan neljääsataa, niin todennäköisesti kahta nollaa perässään roikottava lukema niitä negatiivisia lauseita. Toki Nainen oli aikaisemminkin lapsiaan kehunut ja kertonut rakastavansa, mutta nyt oli aika taivuttaa menneiltä sukupolvilta viileää ja pidättäytynyttä saksalaisverta perinyt äiti sellaiseen tangoon, jota tanssitaan ihan uusilla askelilla.

”Mä rakastan sua, oma pieni tyttöihana”, sanoi Nainen Tytti Tarhalaiselle kerrossängyn alapetiin. Oltiin päivällä puuhailtu yhdessä, laitettu pyykkejä kuivumaan ja tiskattu.

”Ai kun mää autoin sua?”

”Ei. Rakastan sua koska olet mun ihana tyttö.”

Yläsängystä kuului Eetu Eskarilaisen epäily.

”Ai rakastaksää vaikka se olis tuhma?”

”Rakastan. Kaikki teitä lapsia. Vaikka olisitte tuhmia. Rakastan teitä aina”

”Ai vaikka me ei toteltais ja vaikka tapeltais?”

Ihmisen pentu on varsin ovela, mutta lähtökohtaisesti ihmisen pennulla useimmiten emo, joka on kehittänyt sudenkuopan haistavan vainun. Niinpä Nainenkin haistoi tässä sellaisen ja asetti sanansa harkiten.

”Silloin tulen tosi surulliseksi, mutta rakastan silti”.

Yläpeti hiljeni. Ja niin teki lopulta alapetikin. Naisen sisällä hyrisi lämpöinen onni.

 

Yhteen asiaan positiivisuus ei tuntunut purevan. Tai oli niitä asioita toki useampiakin. Eikä Nainen sitä paitsi aina jaksanut olla kiitollinen. Oli luvattoman usein paikalla, mutta ei läsnä. Ajatuksissaan, huolissaan ja kireydessään . Mutta iltaan mennessä saldo oli ihan takuulla parempi kuin 1/400.

Tuo yksi ”ei auta” – listan asia oli kiroilu.

Eero Esikoinen toi aina tullessaan tuulahduksen teini-iän kielenkäytön rikkaudesta, eikä Naisenkaan sanavarastossa ”perkele” nyt ihan tuntematon käsite ole. Ja mitä isot edellä, sitä pienet peräkamarissa. Ja, valitettavasti vähän muuallakin. Luojalle iso kiitos nuo eivät julkisilla paikoilla näyttäneet tuta koko sanavarastonsa voima-arsenaalia, mutta asialle oli silti tehtävä jotain. Sen saavuttamiseksi päätettiin elvyttää vanha kunnon arestinurkka. Aluksi nurkkaan joutui hetkeksi. Ei sen suurempaa tehoa. Sitten minuutti per ikä.  Tämä sisälsi sen ikävän faktan, että demokraattisesti päätetty rangaistus koski myös Naista. Niinpä Nainen löysi kerran itsensä nurkasta suorittamassa minuutti per ikä rangaistustaan. Koska oli ruoka-aika ja Naisen taloudessa vain yksi piika, lapset armahtivat Naisen. Ja voi sitä naurunremakkaa. Mutta kas, kiroilu loppui. Myös Naisella.

 

Loppukevennykseksi tähän sangen kasvatusaiheiseen postaukseen tarina Lastenisän keinoista jalostaa Eero Esikoisesta suoraselkäinen kansalainen. Tämä tarina on tosi ja tapahtui kaksi viikkoa sitten.

Imuri ei ollut ilmeisesti vielä koskaan tehnyt ensivisiittiään Eeron Esikoisen huoneeseen sitten lokakuisen muuton. Vaatekaapin virkaa teki epämääräinen läjä lattialla, puhtaat ja likaiset sopuisasti sekaisin. Huone olisi muutenkin saanut terveystarkastajan järjiltään. Lastenisä päätti käyttää lahjontaa oivana keinona saada poika siivoamaan omat jälkensä. Saisi kuulemma 20€, jos siivoaisi huoneensa. Eero Esikoinen ei tehnyt elettäkään koko viikon aikana kyseiseen suuntaan. Sen sijaan että Lastenisä olisi ottanut saavutetut edut pois, kuten esimerkiksi puhelimen ja tietokoneen, tämä luomakunnan kruunu suuressa viisaudessaan siivosi itse poikansa huoneen JA antoi Eero Esikoiselle 20€.

Poika nauroi kertoessaan tätä Naiselle, eikä Naisella ollut kuudentoista vuoden avioliiton jälkeen mitään syytä epäillä tarinan paikkaansa pitävyyttä.

 

Auttaisikohan arestinurkka Lastenisää löytämään kadoksiin karanneen maalaisjärkensä?