Eronnut ihminen on vaikea. Paitsi itselleen ja välittömälle lähipiirilleen, myös niille jotka tarkastelevat maailmaa vaaleanpunaisten turvalasien takaa. Avioero rikkoo kaavan perheen kaikkivoipaisuudesta ja kun se tapahtui tuossa kauniissa talossa mäen päällä, se voi tapahtua kenelle vaan. Paitsi jos tarkastelee maailmaa vaaleanpunaisten turvalasien takaa. Siinä ruusuisessa usvapumpulissa voi lakata näkemästä, tuntemasta. Ja tarvittaessa, myös tervehtimästä.

 

Talo mäen päällä oli päättyvän kadun toiseksi viimeinen. Turvallinen lintukoto lasten juosta ja mennä. Naapurustossa asui monta samankaltaista perhettä. Tavallisia, pihansa ja lapsensa hoitavia pariskuntia, jotka pitivät tätä uneliasta omakotitaloaluetta taivaasta seuraavana. Piirit olivat pienet, niin sanoakseni. Vuosien varrella käytiin yhdessä avoimessa päiväkodissa, puistossa, luistelemassa ja niin edelleen. Ja koska naiset ovat sosiaalisia eläimiä opittuaan kanssakäymisen edun jo historian alkuhämärissä, jolloin urokset metsästivät hipihiljaa ja naiset keräsivät porukalla marjoja ja paimensivat lapsiaan, jakoivat nämäkin naapuruston naiset ilonsa ja murheensa. Ainakin pintapuolin.

 

Päättyvän kadun ensimmäinen avioero ei tapahtunut allekirjoittaneelle. Tien alkupäässä tapahtui naapurustoa suuresti huvittanut ”vaihto lennosta”. Harmaanhiljainen hiirulainen potkaistiin pihalle talosta ja avioliitosta ja uusi, erittäin Näyttävä Naaras muutti lastensa kanssa tuohon arkkitehtuurin taidonnäytteeseen. Siitä se riemu repesi. Eroa spekuloitiin pitkään ja hartaasti. Mietittiin kukahan seuraavaksi eroaa ja heh heh. Naiselle tuo keskustelunaihe oli jokseenkin kiusallinen, menihän oma avioliitto kaaressa päin persettä. Koska likapyykki tavataan pestä kotona ja omakotisellaisessa ei seinänaapureita ole korvina kuulemassa, täytyi onnellisen perheen ero olla täysi mysteeri naapurustolle. Nainen voi vain kuvitella sitä spekuloinnin ja ihmetyksen määrää, varsinkin, kun Isänuusi Mustasurma leikki kotia Naisenkin puolikkaassa taloa, Naisen tietämättä. Ja toisin kuin Naiselta, naapureilta asia ei varmasti jäänyt salaan.

 

Ero siis tuli. Onnellisesta kuoresta huolimatta sisällä oli sellainen määrä mätää, että ainoa oikea vaihtoehto lopulta tapahtui. Naapureilla, entisillä ystävillä on oiva konsti käsitellä tuota hankalaa aihetta. He lakkaavat noteeraamasta. Tässä pienessä kunnassa on vaikea olla törmäämättä kaupassa, lenkkipolulla tai vaikka eskarin Joulujuhlassa. Naisen naapurustossa oli perhe, jonka pojat leikkivät Naisen lasten kanssa, hyppivät Naisen trampoliinilla ja söivät Naisen marjat puskista. Puolin ja toisin lapset valtasivat jommankumman pihan ja hiekkalaatikon, sillä samanikäisinä olivat kuin paita ja peräpeili. Eskarin Joulujuhlassa tuo kyseinen perhe käveli suoraan vastaan ja käänsi päänsä pois. Nainen pysähtyi kohdalle, oli juuri aikeissa kurkata millainen tyttömerkkinen tuhisija Rouvan vatsanahkan alta oli turvakaukaloon siirtynyt, kun se tapahtui. Rouva katsoi alas, Herra vasemmalle. Välimatkaa oli käsivarren verran. Nainen oli niin typertynyt, että tervehdys kuoli huulille. Sattumaa? Kun samainen kaava alkaa toistua milloin missäkin kissanristiäisissä, kaupassa, kirjastossa ja eri perheiden osalta, alkaa Nainen uskoa olevansa yksinkertaisesti liian vaikea yhtälö vaaleanpunaisten turvalasien takaa maailmaa tarkasteleville. ”Sinä spitaalinen, perheen kaikkivoipaisuuden pilaava syöpä, älä katso meitä kohti. Sinä rikoit kaavan, eikä sinua siten ole enää meille olemassa.” Fiksut, lukeneet ihmiset. Lääkärit, Insinöörit. Todellinen sivistys ei tule sosiaalisen aseman kylkiäisenä. Todellinen sivistys on ihmisyyttä ja edes alkeellisia käytöstapoja.

Mutta mitäs tuosta, Naista lähinnä naurattaa. Kaikki tutut eivät toki muutu läpikatsojiksi ja sellaisiksi muuttuvat joutavatkin mennä. Mutta eniten harmittavat he, jotka ovat kanssamatkaa kulkeneet vuosia, vuosia ja tekevät ”naapurit”. Eivät yhtä räikeästi, vaan pienesti. Kyläilykutsuja ei enää tule. Kylään ei enää tulla. On kiireitä ja pianotunteja ja ja ja . Kyllä Nainen sen ymmärtää, elämän ruuhkavuosissa tässä itse kukin sutii sisäkaarteessa ykkönen silmässä. Mutta kun puhelutkin lakkaavat, alkaa pienesti harmittaa.

 

Ehkä ihmiset pelkäävät Naisen puhuvan vain erosta. Epämiellyttävistä asioista. Ehkä he kadehtivat Naisen omaa aikaa, ottamatta huomioon sen olevan sangen laiha lohtu, kun menettää elämässään miltei KAIKEN. Ehkä heillä on omassa elämässään samanlaista mätää kuin Naisellakin onnellisen kuoren alla ja he elävät vielä vaihetta, jossa kielletään kaikki. Mutta Nainen ei todellakaan haluaisi edes puhua erostaan kaikkien kanssa. Kun itse on surkea ja syvällä suossa, mikä tahansa muu puheenaihe toisi virkistävää vaihtelua mutavellin nielemiseen. Ne lähimmät ja tärkeimmät, itsekin saman kokeneet tai samaa miettivät kuulevat erosta, niin halutessaan. Tuttujen kanssa olisi kiva vaihtaa muutama sana, edes se hätäinen ”hei”.

 

Eronsa myötä Nainen on oppinut monta asiaa elämästä, tässä niistä kaksi. Todellinen sivistys ei tule sosiaalisen aseman kylkiäisenä ja tervehtiminen on toisille sangen vaikea laji.