Äiti ei saisi koskaan sairastaa. Ainakin yksin poikueestaan huolta pitävä pitäisi valjastaa uskomattomalla vastustuskyvyllä mitä moninaisimpia viruksia ja bakteereja vastaan. Se olisi vähintäänkin kohtuullista. Mutta koska Universumin Kohtuullistamiskomitea ei ollut paikalla, tai Nainen ei ainakaan siinä jonossa seissyt, ui virus vallaton värekarvojen vastavirtaa uhmaten Naisen limakalvoille lällättelemään. Ja senhän tietää mitä siitä seuraa. Flunssa. Lentsu, räkis, nuhakuume, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tämä lapsi tuli nyt ihan väärään taloon.

Henki kulkee vaivoin toisesta sieraimesta, kurkussa kasvaa kaktus ja kuumemittarin lukema kehottaa kaatumaan vällyjen alle. Koska yhteiskunta ei ainakaan toistaiseksi ole keksinyt yksinhuoltajaäitien varamiespalvelua, joutuu Nainen suorittamaan täsmälleen samat arjen askareet kuin täysissä ruumiin ja sielun voimissakin. Ruoka ei kävele itsestään kaupasta jääkaappiin, eikä jääkaapista lieden kautta lasten lautaselle. Ja jos pää ei olisi ollut niin täynnä räkää sillä uuvuttavalla kauppareissulla, olisi Nainen älynnyt ostaa edes kertakäyttölautasia ja -aterimia, jotta niitä megalomaanisia tiskejä ei olisi tarvinnut alkaa kolistelemaan ruuan jälkeen.

 

Empiirinen tutkimus todistaa, että pyykkejä, sotkua, murusia, tiskiä, lehtipinoja, lelukasoja ja kaatuneita maitolaseja tulee yhtä paljon, oli Nainen sitten sairaana tai terve. Yksi sen sijaan lisääntyy eksponentiaalisesti. Riidat. Lapset haistavat Naisen heikkouden kuin savannin tuuleen kuononsa nostanut leijona haistaa veren. SE alkaa. Pikkupedot nahistelevat lakkaamatta koko hereilläoloajan. Ei siihen tarvita sen kummoisempaa syytä, kuin että huomaa Naisen keskittymiskyvyn olevan tasan hengittämisessä ja riittävän lihasjäntevyyden pitämisessä jotta ei putoaisi sohvalta lattialle. Pikkupedot ovat tukkanuottasilla tai kiipeilevät Naisen päällä. Kellon viisarit on teipattu näyttämään puolta seitsemää. Ikuisesti puolta seitsemää. Jos helvetti on olemassa, siellä on aina ilta kello kahdeksantoista kolmekymmentä. Ei vielä pitkään aikaan tarpeeksi paljon, jotta voisi laittaa lapset nukkumaan ja käpertyä sohvalle kuuman mehun ja kaukosäätimen kanssa.

 

Nainen ei ole koskaan ollut hyvä sairastamaan. Voiko siinä olla hyvä? Voi. Lastenisä oli erittäin hyvä sairastamaan. Kun kuumemittarin digitaalinäyttöön piirtyi maaginen lukema 37,0, alkoi sairastaminen pitkän ja hyvin, hyvin kuuluvan kaavan mukaan. Yksikään pikkupeto ei kiipeillyt Lastenisän päällä, sillä yhdenkään pikkupedon pää ei kestänyt sitä ruikutusta, joka sohvanpohjalta lähti. NIIN kipeä. Lastenisää olisi pitänyt passata ja paijata ja tästä seikasta johtuen Lastenisä sai sairastaa rauhassa. Kaikki kiersivät kaukaa. On helppo olla hyvä sairastamaan, kun sen saa tehdä rauhassa kuuman mehun ja kaukosäätimen kanssa.

Lastenisän selässä ei ollut vieteriä, joka olisi pompauttanut kerta toisensa jälkeen juuri selälleen päässeen takaisin evoluution meille suomaan lahjaan, kykyyn liikkua kahdella jalalla. ”Pyyhkimään”. Takuuvarma jippo saada Nainen nousemaan jälleen kerran ylös. Tietenkään Nainen ei kuvittele, että kenenkään suoli toimisi kiusallaan juuri, kun saa hyvän asennon vaakatasossa. Mutta kun kylpyhuoneen ovelle on astellut ne tuskaiset kahdeksan askelta sohvan ihanasta unipesästä, alkaa mielikuvituskin tehdä laskelmiaan samassa suhteessa kuin huumori loppua.

”Eiku ei vielä sittenkään…”

Ei vielä? Miten niin ei vielä? Ja kun toimitus on saatu vihdoin loppuun ja Nainen pääsee takaisin sohvalle, alkaa pesukone piippaan. Juuri siellä samaisessa kylpyhuoneessa, jossa Nainen oli seitsemän sekuntia aikaisemmin pyyhkinyt hanuria. Täydellistä.

 

Siemens on ihan hyvä pesukone, mutta insinööri on suuressa viisaudessaan keksinyt siihen sangen viheliäisen toiminnon. Laite piippaa merkiksi pesuohjelman päättymisestä. Kätevää. Paitsi jos sitä pirun piippausta kuuntelee kahdeksan tuskaisen askeleen päässä sohvalla. Piip piip piip piip. Tauko. Piip piip… Erittäin kovalla volumella. Loputtomiin. Tai mistä sen tietää, loppuisiko se jossain kohtaa. Naisen hermo ei ole vielä kertaakaan venynyt kyllin pitkälle selvittääkseen asian.

Kyllä, Nainen latasi koneen täyteen pyykkiä. Ei vaadi kummoistakaan päättelykykyä ymmärtääkseen, että mikäli vain on muistanut avata hanan ja painaa start-nappulaa, pesuohjelma tulee lopulta päätökseensä. Pyykit on pesty. Kuka tarvitsee piippaavaa muistutusta siitä? Ei Nainen ainakaan. Kaikkein vähiten maatessaan sohvalla lamaannuttavan nuhakuumeen kourissa.

 

Jos helvetti on olemassa, siellä on aina ilta kello kahdeksantoista kolmekymmentä ja pesukone piippaa.

 

Nainen ei siis todellakaan ole hyvä sairastamaan. Pinna on lyhyt kuin kerrostaloyhtiön liukumäki. Kipeänä toivoo, että joku paijaisi ja pitäisi hyvää huolta. Toisi mehua ja nenäliinoja. Voisi taantua lapseksi, jonka ainoa huoli on koska pääsee taas ulos leikkimään. Mutta eniten toivoisi, että olisi ne toiset käsiparit. Ne pyörittäisivät taloutta ja pitäisivät arkea yllä. Viis siitä passaisiko tai paijaisiko Naista kukaan, kunhan vaan voisi delegoida tehtävänsä jollekin siksi aikaa, kun aivojen tilalla on jotain nenän kautta ulos pyrkivää.

 

Hyvä Universumin Kohtuullistamiskomitea. Kun seuraavan kerran kokoonnutte, ottakaa käsittelyyn seuraava seikka; Äiti ei saisi koskaan sairastaa. Se olisi vähintäänkin kohtuullista.