Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Kaikki nämä vihan täyttämät kuukaudet Nainen on toivonut, että tuo helpottava päivä vielä tulee, kun mennyt on jo yhdentekevää. Kaikki nämä kuukaudet Nainen on maalannut tauluaan mustalla värillä, vetänyt synkkiä kaaria paksulla pensselillä kankaaseen. Roiskinut raskaita pisaroita sen toisen värin päälle. Surun syvän sinisen.

 

Elämä ei ole mustavalkoista. Ihmiset eivät ole vain hyvä tai pahoja. Mutta tässä on se kipupiste missä toinen osapuoli on nähtävä vain pahana. Nähtävä mustaa niin, että silmät alkavat hakea valkoista. Punaista, keltaista, sateenkaaria ja kasteista nurmea. Värejä, koska musta ei ole enää vaihtoehto. Se on kulutettu loppuun, eikä uutta jaksa enää ostaa. Yhdentekevää.

 

Kuusitoista vuotta hitsasi yhteen ja repi erilleen. Nainen oli kuin pikkusisko, joka joutui eroon veljestään isossa väkijoukossa. Hädissään, erotettuna, etsien sitä tuttua ja turvallista hahmoa vieraiden ihmisten joukosta. Kuudestatoista vuodesta luopuminen rikkoi jotain. Kuvan Naisesta. Pieniä pirstaleita katsoessaan voi joskus nähdä kokonaisuuden paremmin. Tuossa se oli, kuva joka ei koskaan ehjä kai ollutkaan. Nyt se on palasina ja niistä Nainen rakentaa uuden. Erilaisen.

Elämä on matka, johon ei anneta karttaa. Missä kohtaa oli se risteys, jossa Nainen lähti väärään suuntaan? Oliko se jo silloin, kun ensimmäisen kerran eroa mietittiin. Lapsia oli kaksi ja Nainen ajatteli että ei pärjäisi yksin sittenkään. Vai oliko se jo vuosia aikaisemmin, siinä pienessä baarissa, josta Nainen raahasi Miehen kotiinsa ja elämäänsä.

Voi mistä kaikesta he olivatkaan yhdessä selvinneet. Yhdessä. Elämä oli surullista, vaikeaa, aina uusia huolia ja murheita. Siksikö niitä annettiin, että Nainen olisi ymmärtänyt ajaneensa harhaan? Jossain oli se risteys, jonka viitta oli käännetty väärään suuntaan. Hauska käytännön pila. Ja Nainen ajoi siitä eteenpäin, luottaen, epäilemättä mitään. Miksi olisi epäillyt? Joku keksi hyvän pilan ja käänsi tienviitan näyttämään väärin. Siinä kyltissä luki ”onnellinen elämä”.

Ehkä tuska olikin se mikä piti yhdessä. Kun tuntee tuskaa on vahvasti elossa. Jokainen minuutti, viikko, vuosi kipua kertoi, olen hengissä. Pieni tyttö säälii itseään päänahka hellänä tukistuksen jäljiltä, itkee niin että kurkkuun sattuu. Makaa lastenhuoneen lattialla ja kierii kurjuudessaan. Ja lopulta lähtee ulos leikkimään. Naista on elämä tukistanut. Kohta, ihan pian hän lähtee ulos leikkimään.

 

Viha syö voimia, mutta se on käytävä läpi. Ei saa muistaa niitä muita. Ei saa muistaa että Lastenisä Sohvasika, Patologinen Paskanpuhuja oli muutakin kuin vihalle pystytetty muistomerkki. Että vaikka avioliitto on ohi ja hyvä niin, Nainen oli kuin veljestään eroon joutunut pikkusisko. Hänen täytyy ajatella, että minä vihaan sinua, koska teit minusta onnettoman. Ja kun erosimme, teit minusta vielä pahemman. Sinä rikoit kuvan minusta ja palasista minä sen uudelleen kokoan. Minä en muka tehnyt mitään ja minun päänahkaan sattuu, koska elämä tukisti. Vaikka se oli elämä joka sen teki, etkä sinä, vihaan sinua silti.

Siinä mustan taulunsa äärellä Nainen muistaa muutakin. Kuinka Lastenisä piti hänestä huolta. Laiskahan tuo oli kuin ladonovi, mutta piti huolta kuitenkin. He riitelivät paljon, mutta nauroivat enemmän. Rakastivat kesää ja lapsiaan ja pitivät huolta toisistaan. Veli ja sen pikkusisko. Ja juuri kun Nainen ajatteli, että ystävyys on kalliimpaa kuin vuosien haalistama rakkaus, se kaikki katosi. Jäi vain muistot, hassut, kipeät, muistot. Valokuvakansiot, joita ei voi vieläkään avata, vaikka Tyttöprinsessa haluaisi. Niissä hymyillään ja ollaan yhdessä. Miksi kukaan ei napannut kuvaa riidoista. Yksinäisyydestä, rumista sanoista ja päivien mykkäkouluista. Miksi kuvissa ollaan aina matkalla ja yhdessä. Syötetään sorsia, avataan lahjoja Jouluna, ihmetellään tunnin ikäistä uutta elämää. Ei, niitä kansioita ei voi avata. Ei vielä. Muistoja tulee mieleen muutenkin.

 

xxx

 

Koko pitkän talven takkapuut makasivat pressun alla suojassa varjoisan takapihan perällä. Oli taas kesä, joku niistä siinä kauniissa talossa mäen päällä. Aurinkoa oli luvattu pitkäksi aikaa, joten Nainen ja Mies menivät poistamaan pressuja puiden päältä, puut kuivuisivat. Nainen piti yhdestä kulmasta ja Mies toisesta, kun he nostivat maahan asti ulottuvan pressun pois. Ja kas, sieltä vilisti kahdet pienet jalkaparit ja kiemurtelevat vartalot, kaksi pikkuruista sisiliskoa. Mies huusi kuin hyeena ja juoksi pois. Kesti hetken ennen kuin Nainen yhdisti karkuun pyrkivän ison uroksen ja kaksi yhtä kauhuissaan olevaa sisiliskoa toisiinsa. Naurusta ei tullut loppua. Vieläkin Nainen tuntee kuinka nauru kiipeää vatsanpohjasta ylös. Muistaa kosteiden puiden tuoksun, auringon lämmön ja karkuun juoksevan Miehen.

 

Tuttu, rakas, turvallinen, kuin pikkusiskon veli. Mies joka pelkäsi sisiliskoja.