Naisella on valtava tarve pukea sanoiksi se kuinka paljon hän kaipaa kotiaan. Ja siltikään, yksikään sana ei riitä kuvaamaan sitä.

Koti-ikävä, kotia ikävä.

Nainen ajatteli aina, että ensimmäinen Joulu eron jälkeen olisi pahin. Kun Joulusta on selvitty, kaikki tulee olemaan helpompaa. Kun vain Joulusta on selvitty. Ja kun Joulusta on selvitty, tuleekin se pahin. Helmikuinen kevätaurinko maalaa pakkaspäivän puiden varjot hankiin, mutta Naisen maailma ei kylve valossa. Kirkas, kaikkialle kurkottava valo tuo mieleen Kodin. Sen joka yhdessä rakennettiin ja jota ei koskaan pitänyt myydä.

 

Pitkän pimeän talven jälkeen Nainen avasi aina sälekaihtimet valon tulla ihanista isoista ikkunoista. Viis siitä näkisikö naapuri sisälle, Naisen koti kylpi valossa aina viimeiseen kuusien taakse karkaavaan säteeseen asti. Talo mäen päällä ei koskaan jäänyt varjoon. Aurinko helli vaaleita seiniä, joissa kevään ensimmäiset kärpäset oikoivat siipiään tavallista aikaisemmin. Kevätaurinko. Sellaisessa värissä Nainen muisti kotinsa aina. Sukset talon seinällä, keskelle tietä unohtunut lumikola, lämmön sulattama läikkä portailla. Kaikki ihanassa elämää lupaavassa valossa.

Sinä päivänä, kun Nainen painoi talon oven viimeisen kerran kiinni perässään, paistoi aurinko. Se oli vain kelmeä aavistus keväisestä, mutta parasta mitä Joulukuinen päivä saattoi tarjota. Nainen otti paljon valokuvia. Ulkoa ja sisältä. Eri kulmista, punniten ja harkiten, mikä kuva tulisi kuvaamaan parhaiten muistoa talosta. Mutta kaikki ulkoa otetut kuvat olivat sinisessä aamunkajossa otettuja. Voi mikä pettymys. Nainen halusi muistaa talonsa kevätauringossa kylpien, vaikka sitten Joulukuisena aamupäivänä. Sellaisena, kuin se oli sinä keväänä kun he muuttivat Omaan Kotiin. Talo oli vähän kesken vielä. Ja sitä se tuli olemaankin aina siihen päivään asti kun se parka päätettiin myydä. Viimeiset listat lyötiin vain hetkeä ennen kauppakirjojen allekirjoitusta. Keskeneräisyydelle tuli sokeaksi. Ei niitä listoja kukaan kaivannut. Tehtäisiin pikkuhiljaa. Kaikki olivat kai yhtä väsyneitä puolen vuoden rutistukseen rakennuksella. Naisella oli enää kaksi kuukautta laskettuun aikaan. Oma Koti, kaikessa keskeneräisyydessään. Sinne oli hyvä kuopuksen syntyä.

 

Oli päiviä jolloin Nainen vihasi taloa. Kun kaupat tontista tehtiin ja talopaketti valittiin, perheessä oli viisi henkeä. Sitten Tyttöprinsessa päätti tulla maailmaan. Ei sillä ettäkö pienellä tytöllä yksi talo pieneksi jäisi. Se oli jo ennestään hieman alimitoitettu. Pienin talo koko kadulla ja eniten lapsia. Aika pian epäkäytännöllisyydet ilmoittivat olemassaolostaan. Apukeittiö oli aivan liian pieni. Samoten eteinen. Mikäli sinne riisui kenkänsä, ei väliovi mahtunut kiinni. Eikä niille kengille sittemmin oikein paikkaa koskaan tuntunut löytyvän. Väliovi pysyi auki.

Huoneita oli liian vähän, tavaraa liian paljon. Nainen on hamsteri luonteeltaan harrastuksistaan johtuen. Kankaita, askartelutarvikkeita, maalausvälineitä. Pussukka ja laatikko toisensa perään. Nainen on myös aivan mahdoton muistojen säilyttäjä. Ensimmäinen äitienpäiväkortti. Toinen. Kolmas. Ja se kaikki kerrottuna neljällä. Piirustuksia, askarteluja, savesta tehty jänis jolta puuttui toinen korva. Synnytysosatolle tuodut onnittelukortit. Ristiäiskortit. Kerrotuna neljällä. Pieneksi jääneet vaatteet odottamassa seuraavaa. Isot vaatteet odottamassa niihin kasvajaa. Tavaraa tavaran jälkeen. Kaaoksessa oli helppo olla kiukkuinen. Kirottu Talo.

 

Oli päiviä jolloin Nainen rakasti taloa. Hän ei voinut kuvitellakaan sen myymistä, vaikka saisi isomman ja käytännöllisemmän tilalle. Olisiko hän koskaan voinut kuvitella sen myymistä saadakseen ahtaan kerrostalokolmion ja roskiin haikein mielin heitetyt muistot. Sen korvapuolen savijäniksen ja ne kaikki muut, joista luopuessaan ajatteli muistojen sittenkin asuvan sydämessä, eikä pusseihin ja laatikoihin pakattuina asunnon ahtauttajina. Ei. Sitä hän ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Ei ainakaan päivänä, jolloin kaunis talo mäen päällä kylpi kevätauringossa, kun he kantoivat tavaransa siihen ahtaaksi tulevaan ensimmäiseen Omaan Kotiinsa.

 

Naisella on kova ikävä kotiinsa. Päivää ennen kauppakirjojen allekirjoitusta hän kiersi koko talon. Sanoi hyvästit jokaiselle huoneelle. Silitti portaiden kaidetta, kosketti takkaa, istui kylmän saunan lauteilla. Hei hei makuuhuone. Hei hei keittiö. Olohuone, portaat, yläkerran vessa, alakerran vessa, jonka kaakeleiden lopullisen saumaamisen Nainen sai juuri ennen myymistä valmiiksi. Hei hei. Toivottavasti seuraavat asukkaat ovat onnellisempia täällä, kuin me viimeaikoina.

Kaikkina aikoina.

 

Nainen siivosi taloaan monta päivää. Löysi koko ajan vielä lisää siivottavaa. Pieni sormenjälki ikkunassa, Eetu Eskarilaisen värikynää lattiassa. Hän halusi pestä pois kaikki jäljet heistä. Kaikesta siitä ajasta ja vaivasta jota talon vuoksi oli nähty. Kaikesta siitä surusta, jota nämä seinät olivat sisäänsä kätkeneet. Kaikesta siitä ilosta. Syntymäpäiväjuhlista, Jouluista, naurusta, joka sittemmin kuoli tyhjyyttään kaikuvaan taloon. Tyhjänäkin Nainen muisti joka ikisen neliösentin. Tuossa oli pöytä, jonka ääreen kokoonnuimme joka ilta. Tuossa sohva jossa makasin keuhkokuumeessa kovin sairaana kuusen latvoja katsellen. Ja tuossa oli se lipasto, joka sittemmin kannettiin yläkertaan. Tuossa kohtaa alkoi matto ja tuossa oli koiran kuppi. Näitä portaita pitkin lapset liukuivat patjalla alas, niin että alimmasta lohkesi lakkaus. Mies suuttui mutta Nainen nauroi.

 

Nainen siivosi kotiaan viimeiseen hetkeen asti. Ja lähti sieltä, kuten tuhat kertaa aiemminkin. Kiireellä. Nainen on sitä sorttia jolla on aina kiire joka paikkaan. Hän myöhästyi oman talonsa kaupantekijäisistä, koska lähti taas viimetipassa. Hän ei ehtinyt hyvästelemään rauhassa, vielä kerran. Kaappasi vain kassinsa ja lähti juoksujalkaa autolle ymmärtämättä että ei koskaan enää palaisi. Tuo muistikuva on sittemmin painanut. Mutta toisaalta, niin Nainen lopulta jätti kotinsa kuin siellä oli elänytkin. Koruttomasti ja kiireellä. Lähti kuin kauppaan tai lapsia hakemaan. Tullakseen kohta taas takaisin. Ollakseen koskaan enää tulematta. Koti. Sinne se jäi. Sitä on niin kovin ikävä.

 

Kevätaurinko ei paista Naisen kolmion ikkunoista sisään. Ne ovat pohjoisen puolelle ja hyvä niin. Valo pakottaa muistamaan kuinka ihanaa oli pitkän pimeän talven jälkeen avata kaikki sälekaihtimet ja tuntea taas valo ja lämpö. Omassa Kodissa.

 

Kun vaan keväästä on selvitty, kaikki tulee olemaan helpompaa.