Hei pieni tyttö. Kirjoitan sinulle kolmenkymmenen vuoden kuluttua, täältä tulevaisuudesta. Ensinnäkin, haluat varmaan tietää tämän. Sinusta ei tullut näyttelijää, vaikka kaikissa Joulu- ja kevätjuhlissa loistit. Et muuttanut maalle lehmien ja koirien kanssa, kahdeksan lapsen kirmatessa pihallasi, talossa, jossa olisi aina kesä. Sinä haluat paljon eläimiä ja lapsia, mutta et miestä. Ajattelet olevasi niin ruma pisamaisine poskinesi, ettei kukaan sinun eteesi lankeaisi polvilleen. Ja tiedätkö, olit vähän oikeassakin. Mies ei näet mennyt polvilleen, mutta alttarille kävelitte rinnakkain. Ja mikä hauskinta, olisi niitä ottajia ollut muitakin. Usko pois. Pisamista huolimatta.

 

Sinä et ole oikein missään hyvä siellä koulussa. Inhoat liikuntaa. Hiihtokilpailuja verenmaku suussa lipsuvilla suksilla, kun takaa kuuluu vaativa ”latua!” Paras sijoituksesi taisi olla kahdeksas. Sinä vuonna puolet luokasta oli sairaana kotona. Usko tai älä, ostat itsellesi sukset 28 vuoden kuluttua. Tulet vielä nauttimaan keväthangista.

Sinulla on kaunis ääni, mutta laulajaksi asti se ei yltänyt. Sittemmin kauneus katosi siitä, eikä koskaan enää palannut. Ja vaikka opettaja nyt soittelee kotiin, koska olet aina kaikkea liikaa, opit vielä olemaan liian vähän.

Vihaat vartaloasi. Noinkin pienenä tyttönä vihaat, mutta tiedätkö, se tulee tekemään juuri sen mihin on luotukin. Synnyttää neljä ihanaa lasta, ruokkii niitä rinnoillaan, on täydellinen kaikkine virheineen.

Sinä kirjoitat paljon. Runoja, tarinoita. Kerrot niitä yksin ollessasi ääneenkin. Tarinoita on niin paljon, että ne eivät pysy pääsi sisällä ajatuksissa. Mielikuvituksesi on ehtymätön. Yhtenä ihanan joutilaana kesänä aloit kirjailijaksi. Sait kolme ruutukantista vihkoa täyteen koukeroisia kaunokirjaimia. Sitten vihot katosivat. Siinä olet edelleen hyvä, kadottamaan tavaroita. Jatka vain kirjoittamista. Siitäkään ei tullut sinulle ammattia, mutta silloin tällöin vuosien mittaan saat ruutukantiset vihkosi taas henkiin.

Haluat jo varmasti kuulla mitä sinusta tuli. Odota vähän. Tahdon vielä hetken muistaa sinut villikkona, joka kiipeää puihin ja kurottaa tähtiin. Poikatytön polvesi ovat ruvilla ja elämä pitkä ihana leikki. Kesäsi tuoksuu hiekkatien lipeälle ja mansikoille.

 

Yhden minä sinulle sanon. Kävisit koulusi kunnolla. Uskoisit että riität, pystyt ja voit. Ole rakas itsellesi. Usko unelmiisi. Tee niistä suurempia kuin kahdeksan lapsen yksinhuoltajaksi maalle lehmien ja koirien kanssa. Älä koskaan opi olemaan liian vähän. Sinusta olisi voinut tulla mitä tahansa, jos et olisi tuota oppinut.

 

Mitä sinusta sittemmin tuli? Aikuinen. Äiti. Ihan hyvä tyyppi. Enempää en kerro, sillä unelmilla on tapana muuttua matkan varrella. Hätääntyisit vaan suotta, luovuttaisit. Surisit, koska elämästä ei ehkä koskaan tulekaan sen valmiimpaa. Tahdon muistaa sinut villikkona, joka kurotti tähtiin, vaikka ei sinne koskaan yltänytkään. Mutta tiedätkö, maailmassa joka on täynnä paskiaisia sekin riittää, että on aikuinen, äiti ja ihan hyvä tyyppi. Ja kun kolmenkymmenen vuoden kuluttua joku hiihtää sinua nopeammin, sinun ei tarvitse enää väistää. Nykyään on kaksi latua vierekkäin ja hätäisimmät menevät ohi omia aikojaan. Räkivät verta, lykkivät happoisilla lihaksillaan vauhtia päästäkseen maaliin ensimmäisenä. Sinä voit nauttia keväthangista ja tulla sitten perille kun ehdit. Vaikka kolmenkymmenen vuoden kuluttuakaan et ole vielä maalissa, lupaan. Pääset sinne ihan varmasti.