Tyttö tapaa Pojan, raahaa tämän kotiin ja elämäänsä. Elämä ei näytä silkkihansikkaitaan heille,
mutta niin vaan sitä yhdessä porskutellaan. Kahden lapsen ja kuuden vuoden jälkeen tyttö sanoo
tahdon. Ja seuraavat kaksi lasta ja kymmenen vuotta myöhemmin Tyttö tahtoo edelleen. Ajattelee
että tässä sitä vanhetaan kauniisti ja vielä joskus tulee se palkinto kaikista surun ja murheen
ajoista, joita Elämä tasaisin väliajoin heille lahjoitti. Mutta mitä ajatteli Poika, sittemmin Mieheksi
kasvanut? Ajatteli, että elämä on yhtä raatamista, kituuttamista, huolia töissä ja kotona. Mies
luovutti, lakkasi rakastamasta itseään, harrastuksistaan ja ystävistään, levisi sohvalla 30kiloa ja
ajatteli, että kaikki olisi hyvin, jos Nainen vaan olisi toisenlainen. Nauraisi ja huutaisi vähemmän.
Erottuisi tapetista vähemmän. Ei nalkuttaisi ainaisista kotitöistä. Ei pyytäisi nousemaan sohvalta.
Antaisi tuhlata rahat ja elämänsä oluen tissutteluun. Naisen olisi pitänyt verhota tyhjiksi taskuiksi
imetetyt rintansa ja raskauksien venyttämä vatsanahka pitsiin. Nainen ei olisi saanut olla
Niskavuoren Heta, joka jaksoi, kesti ja puri hammasta. Naisen olisi pitänyt itkeä ja olla herkkä,
nainen. Ja kun Nainen sitten itki, Mies ei kestänyt sellaista heikkoutta.

Naisen olisi pitänyt ymmärtää miestä. Kaikki olisi ollut hyvin kun vaan Nainen olisi ollut
toisenlainen.

Mies oli masentunut monta vuotta. Nainen tuki, tsemppasi, kantoi murheita kapeilla harteillaan.
Se tie olikin yksisuuntainen. Naisella oli lapsensa, ystävänsä ja naurunsa, mutta ei sitä kuuluisaa
kaksisuuntaista katua. Nainen piti itsestään ja perheestään huolta, mutta kaipasi kipeästi sitä
vankkaa olkapäätä, joka vakuuttaisi kaiken järjestyvän. Me pärjätään kyllä. Nainen olisi jaksanut
mitä vaan, kunhan Mies olisi sanonut nuo kolme sanaa, noussut sohvalta ja vienyt poikansa
potkimaan palloa, ottanut Naisen kainaloon illalla. Joskus vain kainaloon, ilman sitä pyyntöä, joka
teki Miehestä jälleen yhden velvollisuuden niiden monien joukossa. Niin, kaikkihan olisi ollut hyvin
jos vain Nainen olisi ollut toisenlainen…

Mies lakkaa rakastamasta itseään. Lakkaa jaksamasta tylsää arkea, luovuttaa ja ajattelee että
kaikki olisi hyvin jos joku muu tekisi minut onnelliseksi. Onni? Se oli koko ajan läsnä. Pienen
lapsen käsi isossa. Lyhty kuistilla. Itse tehty Pizza lauantai-iltana. Ääniä ja elämää talossa, joka itse
rakennettiin. Miten voi pakottaa toinen näkemään, kun tämä puristaa silmät kiinni ja kääntää pään
pois? Se tavallinen tarina siis. Mies ja Nainen kasvoivat erilleen.
Toivottavasti vielä jonain päivänä, kaksi koukkusormista kättä pitelevät toisiaan elämän ehtoossa.
Nainen vanhenee kauniisti, mutta jonkun toisen kanssa. Jonkun joka rakastaa Naisen naurua ja
luonnetta ja todellakin katsoo elämää silmät auki.