Naisella on neljä lasta. Neljä kertaa hän on kantanut pientä ihmisenalkua yhtä aikaa kohdussaan ja sydämessään. Tuntenut kuinka hennot töytäisyt vahvistuvat päivä päivältä, kunnes terävän kantapään voi pyydystää kiinni vatsanahkan läpi. Jakanut ruumiinsa, ollut niin liki kuin koskaan ketään voi päästä. Neljä kertaa Nainen on tuskaisten tuntien jälkeen huutanut ettei kestä enää enempää ja yhtä monta kertaa myynyt sielunsa pienelle ihmeelle, jonka ensiparkaisu pyyhkii kaiken kivun pois.

 

Nainen syötti, vaihtoi vaipat, nukutti, kantoi, valvoi ja hyssytti. Mies kävi töissä. Niin oli sopimus ja niin oli hyvä. Lapset olivat Naisen projekti. Naisen tahdosta.

Nainen tilasi neuvolat, vei kerhoon, kauppaan, kaverille leikkimään. Ruokki, niisti nenän, sitoi luistimet, silitti kuumeisen poskea. Saattoi eskariin ja lopulta kouluun. Valvoi vuosia yhtä soittoa, vielä kauan sen jälkeenkin kun lapset eivät enää herättäneet.  Vatsanahkaa venyttäneet kantapäät kasvoivat ja jatkoivat sitä kasvamistaan kuluttaen neljä kenkäparia vuodessa. Vauvanpyöreys vaihtui varsamaisiin pitkiin raajoihin ja hentoon haiveneen huulen päällä.

 

Naisella oli neljä lasta. Oli? Niin, kunnes tuli päivä jolloin talo myytiin, sohvat ja lapset jaettiin. Esikoinen meni Lastenisän luokse, sinne jossa sai oman huoneen. Naisen luona pienessä kolmiossa kun oli tarjolla vain vuodepaikka. Ei edes omaa nurkkaa, hetken rauhaa, omia tavaroita. Nainen menetti Esikoisensa. Jalansijan, määräysvallan, henkisen otteensa heiveröiseen miehenalkuun. Ja niin Nainen kuoli ensimmäisen pienen kuoleman.

 

Joka toinen viikonloppu Esikoinen pakkasi kirjansa ja reppunsa ja saapui pieneen kolmioon. Nainen lämmitti palellutta sieluaan lapsen hehkussa. ”mutsi hei, arvaa kun yks Kimmo..” Iloista puhetta, pientä kinastelua, riitaa kotiintuloajoista. Tyhjiä maitopurkkeja jääkaapissa, sukat olohuoneen matolla, iltapäivään asti venyvät yöunet. Poika, jonka silmillä roikkuvan otsatukan alta tuikkivat kaksi lämmintä tähteä valaisevat pimeän puolen Naisen sydämestä. Oma. Rakas.

Neljä päivää on matka ilosta suruun. Se on juuri se aika, jonka Nainen saa pitää Esikoisensa, joka toinen viikonloppu.  

 

Maanantaiaamun jälkeen Nainen pakkaa retkisängyn paikalleen, kerää tyhjät maitopurkit jääkaapista ja kuolee pienen kuoleman. Lapsi on taas poissa.